Siemenettömiä banaaneja, yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä

Eilen katselin Yle Areenalta Voimalan jakson "Syö itsellesi parempi elämä!"

Vai niin, ajattelin. Yritin tuota kerran minäkin: söin vain superpyhää prasadaa, sillä lailla maiskuttamalla ansaitsin itselleni taivaspaikan. Superfood-miehet Jaakko Halmetoja ja Olli Posti juovat gallonan kokoisesta  lasipurkista lähdevettä ja uskovat mulperin voimaan.

Avaimen kirjailija Jani Kaaro oli myös mukana ohjelmassa: häneltä on ilmestynyt viime syksynä kirja Terveenä 100-vuotiaaksi.

Eniten ajatuksia herätti kuitenkin syömishäiriöisten parissa työskentelevä ravitsemusterapeutti, Annukka Ruska. Kun Posti mainitsi ruoan olevan vain ravinnon lähde, Ruska ja Kaaro toivat esille vastakkaisen näkemyksen. Ehkä Posti ei huomannut omia arvolatauksiaan: hänen mielestään ruoka ei saa olla feikkiä, kuten Pasilan studion kahvilasta löytynyt jalostettu, siemenetön banaani. Sitä Posti ei olisi syönyt mistään hinnasta.

Ruoka nimenomaan on paljon muutakin kuin pelkkää ravintoa.

Ruokaan liittyy valtavasti arvoja ja tunteita. Me emme syö vain raaka-aineita vaan valitsemme ateriamme eettisten arvojemme mukaisesti. Tosin sekään ei ole totta, että ruoka muka valitaan ainoastaan väkivallattomuuden tai ympäristöeettisten syiden ohjailemana (tai niiden vastaisesti, niistä välittämättä). Joskus ihan oikeasti ihmisellä ei ole rahaa ostaa sitä luomuvaihtoehtoa, vaan lapset on pakko ruokkia tehotuotetulla halpisruoalla. Suomessakin elää köyhiä ihmisiä, sanoipa luomuliiton puheenjohtaja Jaakko Nuutila mitä tahansa. Riittävän ravinnon takaaminen jälkikasvulle on tärkeä arvo sekin.

Tästä asiastahan keskusteltiin kiivaasti taannoisen Kuningaskuluttajan jälkeen. Nuutila pysyi kannassaan: luomu on laatua ja laadusta pitää maksaa. Mutta milläs maksat, jos ei ole rahaa? Onko terveellinen, puhdas ruoka ylellisyyttä? Mielestäni luomutuotantoa pitäisi tukea paremmin. Kuningaskuluttaja puhui asiaa.

Ruokaan liittyvät arvot askarruttavat minua, eikä vähiten sen takia, että työstämme parhaillaan viimeisiä kirjailijaesseitä keittokirjaamme. Sormet sahramissa naputtelen muistiin kohtia romaaneista, joissa ihmiset syövät näyttääkseen rakkautensa, vihansa ja kaipuunsa. Asemansa ja arvovaltansa, yksinäisyytensä ja yhteisöllisyytensä.

(Kuvan latasin sivustolta What do they all eat? Etsin kylläkin ruokailevaa joogia, mutta tämä oli sitäkin parempi.)

Tällainen siitä tulee!

Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. 

Kannen suunnittelu: Satu Ketola. Kannessa oleva valokuva: Anna Kortesalmi.

Yksi tämän kirjan erityispiirteistä on muuten se, että kaikissa valokuvissa on oikeasti syötävää ruokaa tai juotavaa juomaa. Mikään ei ole studiossa kyhättyä feikkiä, kuten keittokirjoissa niin usein. Monestihan keittokirjojen kuvissa vihannekset ovat puoliraakoja ja annoksia on kiillotettu öljyllä tai hiuslakalla.

Meillä kaikki on aitoa, ja kaikki on kuvausten jälkeen oikeasti syöty.

Mitä pidätte kannesta? :)

Hatunnosto

Pekka Haaviston kirjoittama esseekokoelma Hatunnosto (Kirjapaja, 2010) sisältää tarinoita matkapäiväkirjan lehdiltä, Afrikan taivaan alta, kaukaa ja lähempääkin menneestä. Olipa virkistävä kokemus lukea teos, joka avasi kansantajuisesti Darfurin kriisin, entisen Jugoslavian alueen kuviot, Israelin ja Palestiinan kiistan sekä Somalian tapahtumat ilman, että olisi sorruttu liialliseen selittelyyn, alentuvaan lässyttämiseen tai kiihkomieliseen populismiin. Luettuani ymmärrän taas hitusen paremmin, miksi esimerkiksi Lähi-idän rauhalla on kiire. Alueen selkkauksia kun käytetään tarkoituksellisesti lisäämään länsimaiden ja islamin välistä jännitettä.

Somaliassa Haavisto törmäsi toistuvasti suomalaisiin, jotka olivat palanneet sukujuurilleen perustamaan pizzerioita ja yliopistoja. Maan parlamentin puhemieskin oli Haaviston vierailun aikaan käymässä Mellunmäessä. Tekstistä välittyy myös se, miten kaunis kaupunki Mogadishu kerran oli.

Kirja on täynnä tällaisia  kohtaamisia. Erityisen koskettava oli Tölö Gymnasiumin lahja darfulilaisille koululaisille.

Haavisto kertoo myös omasta menneisyydestä, alkuajoista Vihreiden aktivistina ja myöhemmin puolueen ensimmäisenä ja silloin myös ainoana ministerinä. Ajatuksia herätti muun muassa nuoruuden matka Pietariin, kun Rosa Liksom joutui toimimaan pikaoikeudenkäynnissä tulkkina. Muutama venäläismies tuomittiin vuosikausien pakkotyöhön, ja suomalaisten bussi jatkoi kohti Suomea. Toisella Pietarinmatkalla Haavisto jää katsomaan Hare Krishna -liikkeen jäsenten tanssimista, jonka miliisi pian pysäyttää. Joku väkijoukossa kuitenkin kuiskaa Haavistolle, että tämän pitäisi tulla Veteranov-metroasemalle illalla kuudelta. Haavisto menee - mikä yllättää minut: kuiskaajahan olisi voinut olla ties mikä vaarallinen rikollinen. Veteranov-asemalta salaiseen temppelikämppään kuljetettu Haavisto saa hare krishnoilta Suomeen vietäväksi listan Neuvostoliiton vankiloissa olevista aseistakieltäytyjistä. Sen hän toimittaa kotiin palattuaan Amnestylle Lontooseen. 

Vaikka olen kirjoittanut ja puhunut paljon omista kokemuksistani Hare Krishna -liikkeessä - liikkeen vallankäytöstä ja epätasa-arvosta - en kuitenkaan halua sulkea silmiäni siltä, että sen jäsenet kokivat Neuvostoliitossa syrjintää ja heidän ihmisoikeuksiaan loukattiin  hyvinkin räikeästi. Aivan kuten minkä tahansa muun vähemmistön. Muistan, kuinka liikkeen venäläiset jäsenet vierailivat ensimmäistä kertaa Intiassa ja kertoivat kokemuksistaan. Yhdeltä oli mielisairaalavankilassa leikattu oikean käden peukalo, jotta hän ei enää "chanttaisi" (mietiskelisi rukoushelmiä apunaan käyttäen), toinen käveli pahasti ontuen, koska hänet oli pakotettu nukkumaan sementtilaverilla. Sydäntä riipaisevin oli tarina äidistä, jonka vauva riistettiin kirjaimellisesti sylistä. Kolkatan temppelin jäsenet tekivät tästä kertomuksesta myös näytelmän, joka esitettiin Mayapurin festivaaleilla. Moni katsomossa itki.

Mangopuun lukijat ovat joskus ihmetelleet, miten pystyn tarkastelemaan menneisyyttäni Hare Krishna -liikkeessä ilman katkeruutta. Ehkäpä syynä on juuri tällaiset  muistot ja kohtaamiset. Siitä huolimatta, että temppeli ei ollut minulle sopiva paikka ja liikkeen sisäiset syrjivät käytännöt satuttivat minua ja muita, ymmärrän myös, ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Uskonnonvapaus on yhä mielestäni tärkeä arvo.

Tällainen henki on myös Haaviston kirjassa. Hän on uransa aikana ollut niin kiperissä tilanteissa, että hänen kokemuksesta kumpuavia sanojaan kannattaa kuunnella. Tämän kirjan luettua tuntuu kornilta edes ajatella, että televisiostudioissa pääsevät kaiken maailman mutu-politiikot ja bodaajat laukomaan totuuksiaan muka suurinakin yhteiskunnallisina totuuksina.

Lopuksi (ja täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni johtuen) minua miellytti Kalevalan läsnäolo kirjassa. Mitä yhteistä on Kalevalla ja darfulilaisella zaghawat-heimolla? Mikä sammontulkinta viehättää Haavistoa eniten, ja miksi sammon arvoitusta yhä kannattaa pohtia?

Kannattaa lukea tämä kirja.

Kuin tanssia

Eilen aloitin lukemaan Hari István Mäen surrealistista aikuisten mysteerisatua, Kraatterin lapset. Se on ihmeellinen kirja. En laskenut sitä käsistäni kuin niiksi kolmeksi tunniksi, jotka maltoin välillä nukkua.

Kraatterin lapset kertoo baletin maailmasta. Lapsista, joille tanssi muuttuu Linnaksi, elämä näyttämöksi, jolla pitää esiintyä jonninjoutaville ja mitättömille. Aikuisille.

Satujen näyttämön verhot avautuivat. Huikaisevan kirkkaassa valossa odottivat oikeat tanssijat. Hipsin mukaan. Minä, joka en ollut mitään. Paitsi kiltti.

(s. 16)

Kirja käsittelee hyvin vaikeita aiheita, jotka esitellään pieninä vihjeinä läpi kirjan. Omistautuminen tanssille on täydellistä, tai ainakin sen pitäisi olla sitä. Minäkertoja koskettelee usein kylkiluitaan: osa niistä alkaa tulla sopivasti esiin. Hän on kaunis. Hänestä tulee kaunis. 

Tukikohdassa söin pienet ateriani. Lauloin tuutulaulun ja katsoin itseäni peilin kylmältä pinnalta. Silloin tällöin pölyiseen lasiin ilmestyi sormenjälkiä kuin joku olisi peilin toiselta puolelta osoitellut minua arvostelevasti etusormella.

(s. 34)

Romaania kansoittavat monenlaiset oliot, joista peilien varjo-olennot ovat vain yksi esimerkki. Naakat lentelevät Linnan ulkopuolella, kurkkivat ikkunaluukkujen raosta. Ehkäpä ne ovat lasten ainoa yhteys ulkopuoliseen maailmaan. Huomasin myös vihjeitä ja viittauksia muihin satuihin, esimerkiksi Pinokkioon ja Liisaan Ihmemaassa. Silti tämä on nimenomaan aikuisten romaani, ei lasten. 

Kirjan kaikkein pelottavin olio on Poppakuoriainen. Lahjattomia lapsia katoaa linnasta: Poppakuoriainen syö heidät. Niin aikuiset sanovat. Niin käy, jos ei kestä kipua, tarjoa kauneintaan.

Näin itseni rautaisessa häpeähäkissä, kiskottuna nosturilla kosken ylle. Kaikki ryntäsivät katsomaan, kuinka huonoa esitellään. Häpeä viipaloi alastoman ruumiini rujoksi ja teki minusta tanssijan irvikuvan.
(s. 57)

Itse asiassa kukaan Linnan asukeista ei ole kasvanut aikuiseksi. Kaikki ovat lapsia: pieniä tai isoja. Tämä näkyy raadollisimmin Opettajan suhteessa minäkertojaan. Mitä hän vaatii, mitä hän haluaa pienen pojan tekevän? Ainakin hän haluaisi tämän luopuvan ihastuksestaan toiseen poikaan, koska "Elämä on tanssimista. Eikä siihen mahdu muuta." (s. 63) Muitakin, sairaampia motiiveja Opettajalla on.

Kuka lapsi kestäisi sellaisen. Niin. Mitään kipua ei vuolla ilmaiseksi: "Palkkio kauneudesta on äärimmäinen usko sekä tottelevaisuus." (s. 114)

Harri István Mäen teksti on kuin balettia. Se soljuu kauniisti, ja tarinassa toistuvat tietyt liikesarjat: sanat, lauseet ja joskus jopa kokonaiset kappaleet. Toisto on tyylikeino, jota kaikki eivät hallitse tai edes uskalla käyttää. István Mäki uskaltaa. Ja onnistuu siinä mestarillisesti.

Lukiessani viimeisiä lukuja aamulla kuuntelin levyltä Tšaikovskia. Se sopi täydellisesti. Näin tarinan balettiesityksenä.

Lukujen alkuihin sijoitetut kuvat on tehnyt Jussi Jääskeläinen. Minusta nekin ovat onnistuneet täydellisesti.

Tänään putkahtaa maailmaan kolme kirjaa!

Harri István Mäen Kraatterin lapset, Helen Mosterin Hylky ja Petteri Paksuniemen Jouten. Hienoja kirjoja kaikki!

Heti Kalevala-luennon jälkeen suuntaan kirjanjulkkareihin.

Istuin äsken yliopiston Metsätalossa lounaalla Elina Loisan kanssa, juttelimme muun muassa kirjajulkkareista. Siis yleisellä tasolla. Miten tärkeää onkaan se, että kirjailija saa juhlistaa työtään, jolle on omistanut ehkä moniakin vuosia. Ja vaikka itse kirjoittaminen veisikin "vain" x kuukautta tai y vuotta, ajatteluprosessi ja idean hahmottelu vie aina kauemmin.

Tämä työ on ihanaa. Siinä saa sukeltaa syvälle, niin vanhoihin kuin uusiinkiin aiheisiin. Saa kertoa tarinoita.

Ja kaiken taustalla väräjää jo idea kolmannestakin romaanista. Saa väristä. Annan sen kasvaa jossain mielen perukoilla tämän vuoden loppuun asti ennen kuin edes harkitsen kirjoittamista. Luen aiheeseen liittyviä juttuja, käyn taidenäyttelyissä, haistelen ja maistelen sitä maailmaa, jonka kanssa elän seuraavan vuoden, kaksi.

Kakkosromaanin muokkauksen ohella työstän syksyllä ilmestyvää keittokirjaa - meillä syödään tällä hetkellä tosi paljon kaikkea todella luovaa ja villiä. Syöminen tuo tarpeellisia taukoja läppärin nakuttamisen lomaan. Ja joskus on tosiaan hyvä olla vain jouten.

Kolmesta tänään ilmestyvästä Avaimen kirjasta bloggaan vielä jossain vaiheessa. :)

Missä ovat apurahat? Missä palkinnot?

Eino Leinohan se sellaisia kyseli. Kuuntelin Radioteatterin kuunnelman Löysäläisen laulu. Olipa hyvä! Toinen osa tulee ensi sunnuntaina.

Pudistelin leivänmuruja paahtimen sisältä ja siivoilin nahistuneita kurkunpätkiä jääkaapista. Pitäisi ostaa lisää juustoa, ajattelin. Tällaista tämä on, apurahojen odottelu ja pienellä pennillä elely. "Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies". Tai enhän minä nyt sentään kirjaton ole. ;)

Löysäläisen laulu kertoo Leinon elämästä, dialogin lomaan on sijoitettu hänen runojaan. Hienoa kuunneltavaa.

Leino sai 20 000 markan kansalaispalkinnon, jolla hän perusti säätiön tukemaan suomalaisia kirjailijoita. Jatkuvissa rahavaikeuksissa elävä runoilija taisi ottaa säätiöltä omiin tarpeisiinsakin. Ja miksei olisi ottanut? Onhan se nyt piru, että runoilijaa ei omana aikanaan osattu arvostaa! "Onko tarkoitus tappaa minut nälkään?" hän kysyi.

Leino otti kantaa. Totta kai. Jotta edes hautakummulla ei päästäisi sanomaan: "Hän vaikeni. Hän hyväksyi."

Kuunnelman jälkeen pakkasin vauvan vaunuihin ja kävelin lähikauppaan. Sain maksettua ostokset bonuksilla. Nyt on taas pöydässä juustoa. 

(kuva on Otto Mannisen ottama, SKS:n kokoelmat)

Selkokielellä: Ydinvoima on demonien hommaa

Suomeksi:

"Emme halua ydinvoimaa, koska emme halua ydinjätettä emmekä uraanikaivoksia."

ja selkokielellä:

"Uusia ydinvoimaloita ei tarvita."

Helsingin Vihreät on julkaissut vaaliohjelmansa suomen, ruotsin ja englannin lisäksi selkokielisenä. Sieltä nappasin nuo esimerkkilauseet. Mielettömän hyvä idea! Ohjelman voi lukea tämän linkin kautta.

  

Yllä oleva ei ollut ehkä kaikkein näyttävin esimerkki siitä, miten asiat selkokielisinä avautuvat lukijalle helpommin kuin jargonina, mutta ydinvoiman vaaroista pitää puhua. Minä en halua ydinvoimaa pääasiassa sen takia, että se on liian vaarallista. Piste.
 

Eksyin aiheesta. Piti kirjoittaa siitä, että asiatekstin pitäisi olla kaunista ja selkeää. Yllä olevissa esimerkeissä ero normisuomen ja selkokielen välillä ei ole kovin suuri, koska Helsingin Vihreiden vaaliohjelma on sinälläänkin hyvin kirjoitettu. Monet poliittiset tekstit on kuitenkin laadittu niin oudosti, ettei niistä saa selvää kukaan. Yrittävät vain tärkeillä ja piilottaa sen, ettei sanomisissa oikeasti ole mitään sisältöä.

Vaikka selkokielinen teksti on usein kankeaa, siihen tutustumalla opimme löytämään olennaisen. Tämä on tekstiä hiottaessa tärkeää ja nautinnollistakin. Tällaisia ajatuksia minulla on viime aikoina pyörinyt päässä lähinnä siksi, että olen saanut osallistua muutaman tietokirjan editointiprosessiin. Antoisaa työtä!

Mutta en vain saa ajatuksiani pysymään pois Japanin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta.

Selkokielellä:

Uusia ydinvoimaloita ei tarvita. Vanhatkin pitää sulkea. Ydinvoimalat ovat vaarallisia. Niissä tapahtuu onnettomuuksia. Silloin ihmiset joutuvat kärsimään tai jopa kuolevat.

Saanko olla totta?

Nyt se on sitten ilmestynyt: Saanko olla totta? Kirja, joka jokaisen ihmisten parissa työskentelevän tulisi lukea.

Julkkarit olivat eilen, joten en ole ehtinyt lukea kaikkia kirjan artikkeleita. Myös omani ja  vaimoni  (Anna Kortesalmen) ovat mukana.  Tässä kuitenkin muutamia ajatuksia.

Jussi Nissinen kirjoittaa kirjan aloitusartikkelissa asiasta, jota pähkäilin jo sairaanhoitajaopintojeni aikana:

olen toistuvasti hämmästynyt siitä, että Suomessa on mahdollista valmistua psykologian maisteriksi, psykoterapeutiksi, opettajaksi, nuorisotyöntekijäksi, lääkäriksi tai sairaanhoitajaksi perehtymättä juuri lainkaan ihmisen seksuaalisuuteen, puhumattakaan seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja siihen liittyvistä identiteettikysymyksistä.

(s. 11)

Kuinka monta tuntia puhuimmekaan harvinaisista sairauksista, mutta näin oleellista, jokaisen ihmisen elämää koskevaa asiaa käsittelimme tuskin lainkaan. Yksi kurssi taisi olla gynekologisista vaivoista. Hmph.

Leena Nissisen artikkeli myötätuntouupumuksesta sopii kenelle tahansa muita ihmisiä työkseen auttavalle. Tässä kirjassa se oli muun muassa siksi, että toisen ihmisen syrjinnän todistaminen voi herättää vahvoja syyllisyyden tunteita.

Saanko olla totta? käsittelee kattavasti monia HLBT-vähemmistöä koskettavia asioita. Puhutaan terapiasta, opettajista ja papeista. Erittäin mielenkiintoinen on rovasti Liisa Tuovisen artikkeli. Se yksinään tekee kirjan ostamisen/lainaamisen arvoiseksi! Tuovinen kirjoittaa hengellisen ja uskonnollisen väkivallan muodoista niin terävästi, että olin suoraan sanoen hiukan järkyttynyt. Ne kun olivat kerran pelottavan tuttuja asioita minunkin elämässäni.

Pakolla alistamiseen suostumisessa on useampia asteita. Ensimmäinen aste on käyttäytyä, niin kuin oletetaan käyttäydyttävän. Toinen aste on se, että myös ajattelee, niin kuin vaaditaan. Kolmas ja syvin aste ulottuu olemisen tasolle. Jos en pidä tätä hyvänä ja ajattele näin, olen huono, väärä ihminen.

(s. 328, Liisa Tuovinen)

Ihmisen syvimpiä tunteita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Muuten olen vaarassa kadota - ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni.

(alkusanat, Martti Lindqvist)

 

Julkea satiiri

Tässä on taas yksi kirja, josta yllätyksekseni pidin todella paljon! Olin saanut siitä ihan väärän kuvan kirjallisuuskritiikkien takia. Ai, ai. Niihin ei pitäisi koskaan luottaa liiaksi.

Mutta onneksi Elina Loisan Julkeat sai arvoisensa arvion muun muassa Parnassossa, missä Jani Saxell kuvaili tätä nyky-Suomen Donna Juanaa näin:

"Julkeat on överiksi vedettyä parodiaa seksuaalisista odysseioista.[...] Satiirin kohteena on myös arvokonservatiivinen Vanhas-Suomi, nuorten ihmisten uraorientaatio, ostetut elämänpiirit ja erilaisuuden pelko."

Sillä satiiriahan tämä on. Ja sen lisäksi hysteerisen ja pimeänpuhuvan hauska kirja, minustakin. Henkilöhahmojen on tarkoituskin olla uskomattomia ja karnevalisoiden kuvattuja. Ei niihin ole tarkoitus "samaistua". 

Tulee melkein mieleen Rablais.

Ei pitäisi olla hämmästynyt, mutta satiiri ei aina aukea kaikille. Hesarin arviossa Julkeita oli kutsuttu "aikuisten saduksi, sellaiseksi  moderniksi, jossa ei moralisoida". Ehkäpä satiirin kohteen pitäisi olla jollain tavalla lukijalle tuttu: minullekaan ei noin vain aukeaisi vaikkapa Portugalin politiikkaa satirisoiva romaani.

Jäin miettimään sitä, olisiko Loisan romaani otettu vastaan eri tavalla, jos sen olisi Elina-nimisen kirjailijan sijasta kirjoittanut Esko tai Erkki, 45 v. Ja vielä parempi: jos päähenkilökin olisi joku Matti tai Jyrki. Sellainen 2000-luvun uusi Auervaara. Silloin ei ehkä kritiikkeihin olisi ponnahtanut tällaisia, satiirin tai  parodian kohdalla (miten tämä nyt sitten luokitellaankaan) hämmentäviä ja osin huvittaviakin kommentteja:

"Alituisen juhlimisen seurauksena ei ole kuitenkaan krapulaa eikä alkoholismia, vaan lisää intoa hillumiseen. Tämä ei vaikuta uskottavalta.[...] Perinteisemmin ajattelevasta nämä huijarit ja vetelehtijät vaikuttavat vastenmielisiltä ihmisiltä." (Keskipohjanmaa)

"Onko tarkoitus järkyttää yleisöä dekadentilla elämäntavan kuvauksella? [...] Ehkä tarkoitus on näyttää, että on myös vaihtoehtoisia tapoja elää. Kuvata sitä jännittävää maailmaa, johon pikkupaikkakunnalta Helsinkiin nuorena muuttanut törmää; baarien, yöelämän ja seksuaalivähemmistöjen kaupunkia, jota ei muualla maassa samassa mittakaavassa ole." (Savon Sanomat)

Ehkäpä lukijan tosiaan täytyisi tuntea ympäristö, jonka kustannuksella kirjassa julkeasti heitetään läppää. Minua huvitti esimerkiksi se kohta, jossa "lesbot olivat jostain syystä ruvenneet silmäilemään [päähenkilöä] epäluuloisesti". Tai se, että kertoja tyynen julkeasti toteaa olevansa "muuten vaan hyvännäköinen". Lesbopari Hennatukka & Rastapään "sukupuoleton ipana" oli myös hauska yksityiskohta.

Ei, tämä ei ole mikään kasvukertomus. Ehkä esikoiskirjailijalta on vain totuttu odottamaan sellaista. Ja sitten kun nuori naiskirjoittaja yllättää kaikki julkealla satiirilla, rapsutetaan päätä ja kummastellaan, kun tässä nyt ei ollutkaan mitään opetusta.

Pää sauhuaa, mutta hella kiiltää!

Viscontin leffa Intohimo ja väkivalta kuvaa fasismin nousua 1970-luvun Italiassa. Olin juuri lukenut Vihreän langan Mediapyövelin, Taneli Heikan, kolumnin "Persun syleily". Hän vertaa aivan oikeutetusti perussuomalaisia naapurimaan ruotsidemokraatteihin: "Niiden ohjelmissa on rasistinen juonne ja yhtymäkohtia kansallissosialistiseen identiteetti-, taide- ja teollisuuspolitiikkaan." Suomen ja Ruotsin media suhtautuu ilmiöön kuitenkin varsin eri tavalla. Siinä missä naapurissa ollaan äänekkään kriittisiä, meillä yritetään halata moinen kansallissosialistinen suuntaus kiltiksi. Mutta milloinkas sellainen olisi onnistunut? Tarvitsemme älykköjä, jotka ovat valmiita repimään perussuomalaisten vaaliohjelman kappaleiksi! 

Koska olin lukenut Vihreän lankani juuri ennen viikkosiivousta, kokemukseni Radioteatterin  Viscontin leffaan pohjautuvasta kuunnelmasta värittyi sen mukaiseksi. Siinäkin aristokraattinen professori vain keräilee taideteoksia, kun maailma rullaa eteenpäin. Ihmisiä kuolee ympäriltä, ja sitten vasta professori huomaa että kappas! Hehän olivat minulle kuin perhe. 

Minä en ainakaan halua keskittyä niin paljon esineisiin talossani, että ihmiset unohtuvat. En halua, että läheisiäni syrjitään, koska keinotekoinen "kansan ääni" niin sanoo.

Kuunnelman jälkeen jynssäsin vielä hellaa puhtaaksi, kun puhelin soi. Tuli puhdasta jälkeä, kun jatkoin sauhuamista Evita-lehden haastattelijalle. Rapsutin puulastalla tahroja levynkulmasta. Minä en sitten millään sulata kyseenalaistamattomia guruja! Semmoisia kuin Hare Krishnoissa. Semmoisia kuin Timo Soini.

Sillä minä näen perussuomalaisten puheenjohtajan ympärille keskittyvässä liikkeessä ilmiön, joka on minulle tuttu jo Krishna-ajoiltani. Tavallaan kyse on vieläkin ikävämmästä asiasta, koska siihen ei liity edes rehellistä uskonnollista hurmiota.

Sormet sahramissa

No, nyt on keittokirjalla nimi! :)

Sormet sahramissa

Nimeä pyöriteltiin ja maisteltiin kielellä, katseltiin miltä se näyttää paperilla ja ruudulla. Joku ehdotti jo nimikilpailua, mutta nimi ehtikin syntyä sitä ennen. Sormet sahramissa saa myös alaotsikon: Ruokaa ja kirjoja Intiasta.

Onpa mukava, herkullisen tyytyväinen olo.

Sofi Oksasen kustantamo

Sofi Oksanen on perustanut oman kustantamon, joka julkaisee vain pokkareita. Toistaiseksi Oksanen ei aio mennä "sössimään muiden töitä", vaan Silberfeldt Oy julkaisee ainakin näin aluksi vain hänen omia kirjojaan pokkariversioina.

Kiinnostus pokkareihin on nousussa. Helsingin päärautatieasemallekin on avattu pokkarikauppa, ja oma tyttäreni lukee pääasiassa ostamiaan pokkareita. (Kaikesta kannustuksesta ja kasvatuksesta huolimatta hän ei ole kovin aktiivinen kirjastonkäyttäjä, mutta hyvä näinkin.)

Mangopuusta on muuten tulossa kolmas painos, eli pokkariversio. Se ilmestyy viimeistään ensi syksynä, vähän niin kuin pakettina keittokirjan kanssa.