Valinta

Luen parhaillaan Helmi Kekkosen romaania Valinta. Olin hereillä pitkään yli nukkumaanmenoaikani, koska en malttanut lopettaa kauniiden lauseiden lukemista.

Kamila Shamsie sanoi kerran, että hän ei pidä kriitikoiden käyttämästä termistä "luminous prose" - hohtaako teksti muka valoa, jos kirja tyrkätään pimeään huoneeseen? Siitä huolimatta haluan käyttää tuota sanaparia Valinnasta. Se on loistavaa proosaa. 

Kuulasta proosaa.

Valinta tuo minulle oudon lohdullisen tunteen: sen hiipuileva surumielisyys ja herkkä tunne siitä, että ihminen voi myös haavoittua, osuu tällä hetkellä juuri oikeaan paikkaan. 

Kiitos Helmi!

Kansan ääni?

 

Sanoja vääristellään: edistys ja kehitys merkitsevät taloudellisia uudistuksia, säätelyn poistamista ja yksityistämistä. Näin arvostelijat pystytään pitämään marginaalissa, kun heiltä evätään kieli, jolla kritisoida vallitsevaa suuntausta. He ovat edistysvastaisia, kehitysvastaisia, muutosvastaisia ja tietenkin isänmaanvastaisia.

Näistä asioista kirjoittaa Arundhati Roy.

Royn toistaiseksi ainoa kaunokirjallinen teos, romaani Joutavuuksien jumala, on yksi lempikirjoistani. Siitä on kirjoittanut blogiinsa muun muassa Marjis. Intiaan liittyvää kirjallisuutta lukee paljon myös Mari A.  Hän arvioi Bollywood-leffojakin.

Suomessa Royn yhteiskunnalliseen tuotantoon ei ole päästy tutustumaan aikaisemmin, mutta tänä vuonna ilmestynyt Kuuntelen heinäsirkkoja- Merkintöjä demokratiasta paikkaa tätä aukkoa. Heinäsirkkakirja on kiperää, kirpeää luettavaa.

Roy puhuu muun muassa Gujaratin kansanmurhasta vuonna 2002, jolloin teurastettiin yli kaksituhatta muslimia ja joukkoraiskattiin massoittain naisia. Gujaratia pidetään perinteisesti hurskaana (hindu)uskonnollisena osavaltiona. Siellä ei saa teurastaa lehmiä ja ihmiset toivottavat toisilleen päivää sanomalla Jay Sri Krishna.

Niinpä.

Hindujen ja muslimien kiistat ovat tietenkin Intian niemimaalla vanhoja. Brititkin osasivat siirtomaavallan aikaan hyödyntää ja lietsoa vihaa eri uskontokuntien välillä. Itselleni nousi  kuitenkin heti mieleen Ayodhyan kaupunki - muutaman vuoden takainen hindujen ja muslimien kiista temppelin/moskeijan paikasta. Uskonnollisissa hinduympyröissä keskusteltiin tuolloin paljon muinaisista kirjoituksista ja kuningas/jumala Raman syntymästä Ayodhyassa. Oikeutuksesta pitää Ayodhya täysin "meidän" hallussamme. Muistan sen hyvin. Olimme hurskastelijoita ja julmia tietämättömine kannanottoinemme.

Roy kysyy kirjassaan, keksitäänkö pian taas uusi vihan kohde. Intian alkuperäisasukkaat adivasit? Tai kenties farkkuihin pukeutuvat ja englantia puhuvat naiset? Kiharahiuksiset ihmiset? Intian tapahtumista tulee mieleen Suomen viimeaikainen "maahanmuuttokriittisyys" - siinäkin taas esimerkki sanan anastamisesta ja kielen eväämisestä, jotta voitaisiin sysätä muukalaisvihan arvostelijat marginaaliin. Useinhan nämä "maahanmuuttokriitikot" leimaavat inhimillisten arvojen puolestapuhujat ihmisiksi, jotka hyväksyvät kaiken, koska eivät "uskalla" tai "osaa" tarkastella kriittisesti nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa. Olemme  siis muutosvastaisia. Epäisänmaallisia.

"Maahanmuuttokriitikot" väittävät, että he puhuvat kansan äänellä.

Minun mielestäni se on naurettavaa.

Kolkatassa asuessani minulle tuli äänestyskutsu postissa., veikken ollut edes maan kansalainen. Kirje oli postitettu nimellä Sambhavi, joka ei suinkaan ollut virallinen nimeni. Ehkäpä minut nähtiin potentiaalisena BJP:n kannattjana, uskonnollinen kun olin. En kuitenkaan mennyt äänestämään, mutta yksi ystäväni kävi useammankin kerran. Intiassa on tapana painaa äänestäjän sormi musteeseen merkiksi siitä, että hän on  jo äänensä antanut Ystävämme oli tarpeeksi ovela kääriäkseen mustesormen pakettiin ja väittääkseen, että oli loukannut sen. Sai siis äänestää toisella sormella. En ymmärrä, miten se meni läpi.

Silloinen gurunikin äänesti. Siitä minulla on jossain kaapin perukoilla oikein valokuva. Siinä hän on, tiputtamassa lipuketta laatikkoon lukuisten ihailevien oppilaidensa ympäröimänä.

Kyllähän joku siinä maassa aina Krishnan asiaa ajaa.

Roy tuo esille kylmän faktan. Äänestäjäkunta on muutettu markkinoiksi ja äänestäjät ovat kuluttajia. Ja kuluttajienhan kuuluu ajatella ensin itseään ja omaa etuaan. Sellaiseen saumaan on helppo iskea vihan piikki erilaisia ihmisiä ja muiden ihmisten erilaisia tarpeita kohtaan. Intiassa tämä näkyy kyllä erityisen räikeästi. Hindulaisen BJP:n Varun Gandhi (joka kuuluu samaan Nehru-dynastiaan kuin Indira, Rajiv ja Soniakin, joiden puolue tosin on paikallinen Kokoomus, Congress Party) vaati muslimien pakkosterilointia ja julisti, ettei tässä hindulinnakkeessa yksikään muslimi kohta uskalla nostaa päätään. Aivan näin pitkälle ei edes Halla-Aho ole tohtinut mennä.

Roy kuvailee yksityiskohtaisesti intialaisia vaaleja ja ihmisten äänien ostamista. Voi vain miettiä, onko vaalien ja demokratian välillä loppujen lopuksi mitään yhteyttä. Kuuntelen heinäsirkkoja on kannanotto siihen, mitä me olemme tehneet alkuperäiselle demokratian idealle. Olemmeko kovertaneet sen tyhjäksi merkityksestään? Ei tämä kirja mitään lopullisia vastauksia tarjoa - tietenkään - mutta paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin. 

Mistä puhutaan silloin, kun puhutaan rahasta?

"Vaikka romaani imaisee mukaansa kevyellä tyylillään ja tummalla huumorillaan, se pakottaa lukijansa miettimään globaalin talouden hintaa. Kuka tai ketkä ovat joutuneet maksamaan hengellään tai terveydellään jotta länsimaalainen kuluttaja saa kännykkänsä muutamaa euroa halvemmalla?" Maanantaina katselin viimeisen osan TV-sarjasta "Kymmenen kirjaa rahasta". Tällä kertaa siinä keskusteltiin Aravind Adigan romaanista Valkoinen tiikeri. 

Adiga on yksi Sormet sahramissa -keittokirjaan valikoituneista kirjailijoista. Ruoka ja raha liittyvät kyllä usein yhteen: minulle TV-ohjelman keskustelua syvensi se, että olen ehtinyt pohtia paljon Adigan kaunokirjallisia ruokakuvauksia.

Ohjelma tulee muuten uusintana torstaina kello 13:05 ja lauantaina kello 12. Sen jälkeen on mentävä YLE Areenaan, mikäli mielii kuulla pokeriammattilaisen, Harakan ja Kortelaisen analyysit Valkoisesta tiikeristä.

Rahasta ja kaunokirjallisuudesta voi lukea myös kesällä ilmestyneestä, Tiina Käkelä-Puumalan ja Sari Kivistön toimittamasta artikkelikokoelmasta Kirjallisuus ja talous. Kirjassa puhutaan muun muassa köyhän runoilijan menestystarinasta, Daniel Defoesta naisten talousvalistajana ja köyhyyden ylistämisestä. Eli kaikesta siitä, mistä puhutaan silloin, kun puhutaan taloudesta: "Työstä ja toimeentulosta, rahasta, vallasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta myös ihmisten välisistä suhteista, minäkuvasta, haaveista ja fantasioista."

Viimeinenkin essee!

Nyt on viimeinenkin kirjailijaessee keittokirjassa! Mielenkiintoinen, kutkuttava matka mitä erilaisempien kirjojen parissa. Mukaan mahtuu niin vakavampaa kerrontaa kuin chic-littiäkin. Runollista prosaa, runoa ja varhaisnuorten romaania, tunnettuja ja vähän tuntemattomampiakin nimiä. Ja kaikkia yhdistää ruoka.

Nämä kirjat ja niiden ruokaan liittyvät teemat olivat niin mielenkiintoisia, että päätin tehdä niistä alkavana lukuvuonna kirjallisuustieteen kandintyöni.

Sopivien sitaattien etsiminen on ollut erityisen hauskaa. Ruoka, jota olemme juuri syöneet, saattaa sopia täydellisesti jonkin kauniin lauseparin kanssa samalle sivulle. Innostuin ja laajensin valikoimaa: sitaatteja löytyi myös kirjailijaesseiden ulkopuolisten kirjailijoiden teoksista.

Muutama resepti vielä uupuu. Tuttuja ruokalajejahan nämä ovat, mutta yleensä kokkaan intialaista ruokaa melko spontaanisti. Kirjaa varten keitän kynä kädessä. Jokainen mauste pitää mitata, keittoaika tarkistaa kellosta.

Viettämäni aika ruokaisan kaunokirjallisuuden seurassa on tuonut elämääni myös uusia ihmisiä. Esimerkiksi Bulbul Sharman kanssa olemme vaihtaneet mielenkiintoisia ateria-ajatuksia sähköpostitse. Vielä minä hänen luonaan käyn Lontoossa, jotta hän saa keittää sen lupaamansa tulisen curryn!

Nyt uutisia: Sormet sahramissa -keittokirjan julkaisua juhlitaan Turun ruokamessuilla 1. lokakuuta. Jännittävää!

Viimeisiä reseptejä lisäillään vielä kässäriin- tänäänkin tein taas jotain suolaista, jossa on sahramia. Enempää en paljasta. ;) Anna lähti Kuutin kanssa kauppaan hakemaan sitruunaa, koska haluan kokeilla, sopisiko raastettu sitruunankuori ruokalajiin.

Tämä on mukavaa työtä!

Oli pakko linkittää Mike Monroen kuva tuohon, kun kerran Turusta puhutaan. Minä niin tykkäsin hänestä nuorena. Hän oli minusta kovin soma. No katsokaa vaikka! Alla oleva kuvan otin vuonna 1986 Mike Monroen Lahden keikalla. Löysin sen vanhasta valokuva-albumistani, jonka nimeksi olin antanut "Rock on rajaton riemu".

Oi nuoruutta... :D

Kuvia Äinäältä

Kesäkuussa vietimme Äinään kirjapäiviä iso-Äiniön kylässä, Härkämäen juurella. Siskoni otti tilaisuudessa kuvia.

Kirjailijakööri lapsuuskotini pihassa: Jani Saxell, minä, Anna Kortesalmi, Meritta Koivisto, Harri István Mäki, Hanna van der Steen ja ystävämme Hanne Paakkinen, jonka Maara-hamppuvaateliikkeessä juhlimme Mangopuun julkkareita keväällä 2010.

Äinään kirjapäiville oli ihanan helppo ottaa lapset mukaan. :)

Miesten vuoro. Saunassa oli tosi hyvät löylyt!

Akkojen kirjallinen keskustelu pirtin pöydän ääressä.

 

Katja Kaukonen liittyi seuraan sunnuntaina. Minä haastattelen. Tässä Katja lupaa, että taitaa sittenkin tulla Äinäälle kirjoituslomalle. Pentele, se meni silti Ranskaan! 

Nyt suunnittelemme ensi vuoden Äinään kirjapäiviä, joita edeltäisi hiljainen kirjoittamisretriitti halukkaille. Kiinnostuneet ottakoot minuun yhteyttä: päivä pitää lyödä lukkoon jo syksyllä, koska Niemimäen mansikkatila on suosittu juhlapaikka.

Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson saapui myös sunnuntaina. Tässä hän haastattelee Jani Saxellia. Janin Unenpäästäjä Florian löysi Iso-Äiniöltä paljon lukijoita -  kirjan teemat tuntuivat kolahtavan yleisöön. Paikalla oli noin seitsemänkymmentä ihmistä.

Eino-setäni pyöritti tilaisuudessa saunavihta-workshoppia.

 

Ja sitten oli tietysti se legendaarinen  moponäyttely, kiitoksia Kari!

Tämä viimeinen kuva on minusta kaunis. Kuuttia leikittää hänen serkkunsa Ossi ja Ossin serkku Essi.