Ihan kohta!

Ihan kohta Sormet sahramissa on kauppojen hyllyillä. Mondo ehti tehdä jo jutunkin, ja uusimmassa Oliviassa on pieni maininta. Lauantaina kokkaan Turun ruokamessuilla jotain hyvää - olen jo päättänyt, mitä jotain, mutta en kerro. Tulkaa itse katsomaan ja maistamaan!

Pro-seminaarissa päätin, että teen kandintyöni intialaisen proosan ruokakuvauksista. Rajaan aiheen ruoan käyttämiseen vallan symbolina, ja valitsen 1-2 esimerkkikirjailijaa. Sahramikirjassa heitä on esitelty enemmänkin.

Opiskelukaveri vinkkasi, että Metro-lehdessä oli juttu Intian kasvavista diabetes-luvuista ja roskaruoan suosion kasvusta. Unohdin ottaa Metron bussista mukaan, mutta Googlaamalla löytyy lisää tietoa. Sieltä linkitin kuvankin blogiini, Proud to be Indian -sivustolta. "Indian food is very healthy and tasty". No, onhan se, tietysti. Pitää vain osata valmistaa sitä kevyesti. Kaikkea ei tarvitse uppopaistaa, ja tuoreita vihanneksia voi käyttää runsain käsin.

Turussa aion tehdä jotain raikasta ja kevyttä sekä sen lisäksi yhden kaloripitoisemman maistiaisen. Ei nimittäin ole hyvä olla fanaattinen ruoan suhteen.

Nyt se on sitten pokkarina!

Mangopuun alla pokkariversio on tullut painosta. Kannen värit hohtavat kirkkaammin kuin kovakantisessa versiossa ja romaani selkeästi odottaa keittokirjaa kaverikseen. Sekin on tulossa pian, lokakuun ensimmäinen päivä Turun ruokamessuille. Nyt vain pitää päättää, mitä ruokalajeja valmistan messukeittiössä. Jotain pientä, helppoa ja herkullista joka tapauksessa.

Jännittävää saada valmis kirja käteen!

Mangopuupokkaria voi tilata vaikkapa Adlibrikselta. Tai kysellä paikallisesta kirjakaupasta.

Rasi-Koskisen Katariina

Tämä on kerta kaikkiaan ihana, taitava, upea romaani, joka jää jahtaamaan lukijaa pitkään. Marisha Rasi-Koskisen Katariina on yksi parhaista tämän vuoden kirjoista. Ja sanon sen silläkin uhalla, että joku ilkeämielisesti epäilee minun tässä vain mainostavan Avaimen kirjoja.

Sillä ei kuulkaas ole mitään väliä, mitä kautta kirja käsiini putkahti. Se vaan on niin hyvä, että en osaa sanoa siitä mitään kriittistä.

Katariinan tarina on kipeä. Se kertoo lapsista, jotka joutuvat aina lähtemään, muuttamaan. Kirjoittajalla on ihmeellisen kiperäntarkka silmä, kun hän kuvaa ihmisten haavoittuvia tunteita. Kirjan nimihenkilön Katariinan isä rakentaa taloja, joissa perhe koeasuu, kunnes muuttaa taas seuraavaan taloon, seuraavalle paikkakunnalle Lassin Kuljetus & Ajon kyydissä. Katariina ja hänen siskonsa haaveilevat kodista, joka pysyy. Neljännestä talosta, jonne uudet asukkaat eivät koskaan tunkeudu.

Uudet tulevat, kun he ovat menneet. Ehkä jo huomenna tai ylihuomenna tai viimeistään ensi viikolla ne tulevat. Ne ajavat pihaan suurilla kuorma-autoillaan, joiden kyljessä lukee jotain muuta kuin Lassin Kuljetus & Ajo. Ne kantavat sisälle huonekalunsa. Sohvansa. Kirjahyllynsä. Keittiönpöytänsä. Sänkynsä. Lelunsa. Ne asettelevat hyllyihin kirjansa. Astiansa. Ne avaavat heidän vähänkuluttavat kylmälaitteensa ja pinoavat sinne ruokansa. Uudet kasvavat varjoista, nurkkien hämäristä tiloista. Ne nousevat sängyn alta kuin iltarukouksen Sijaltainen, pitkä ja litteä mies, joka taittuu huonekalujen pinnoilla kuin varjo. Jos Sijaltainen nousisi, taivaaseen ota tykösi.

(Katariina, s. 86-87)

*****

Kannattaa lukea Marishan teksti kirjoittamisesta: tässä linkki Avaimen kuukauden juttuun.

Pidin myös siitä, miten Katariinasta kerrottiin  Kirjainten virrassa