Inhimillinen tekijä

Täällä linkki Yle Areenaan. Sieltä sen näkee. :) Kristiina Komulainen, Katri Kuusikallio ja minä keskustelemme uskonnosta.

Katsojapalautetta on jo alkanut tupsahdella sähköpostiini. Kaikenlaista. 

Eräs mies ihmetteli, miksi kutsuin ateismiakin uskonnoksi. Voihan sitä uskoa vaikka siihen, että huomenna sataa, mutta ei se silti uskonto ole. Hyvä pointti, ja mielenkiintoinen keskustelunavaus.

Tässä vastaukseni: 

*****

Uskoonhan nämä asiat aina perustuvat. Joku voi uskoa, että on olemassa jumala tai jumalia, joku toinen ei niihin usko. Ei siinä mistään tutkimustuloksiin perustuvasta tieteestä ole kyse. Lisäksi jotkut tuntemani ateistit ovat näkemyksissään aivan yhtä fundamentalistisia kuin muihinkin "uskontoihin" hurahtaneet ihmiset. Ehdottomuus suuntaan tai toiseen on mielestäni aina vaarallista, ja tietynlainen lahkolaisuus on mahdollista monenkin aatteen sisällä. Joku voi tehdä esimerkiksi ekologisesta elämäntavasta itselleen uskonnon: ismin, jonka absoluuttisia totuuksia hän seuraa ahdasmielisesti.

Ehkä kommenttiini vaikutti myös se, että tosiaankin vietin niin monta vuotta Intiassa - jotkut hindulaisen uskonnon filosofisista koulukunnista ovat pohjimmiltaan ateistisia, mutta ne lasketaan silti hindulaisuuden piiriin. Kenties meillä länsimaisilla ihmisillä on liian suppea näkemys siitä, mitä uskonto voi pitää sisällään?
 

Ja toki voimme uskoa, että huomenna sataa, kuten kirjoitit. Arkikielessä käytämme usko-sanaa kepeämmin kuin teologisissa keskusteluissa, ja näin pitääkin olla. Filosofisemmalla tasolla luulisin, että raja menee verbin tapaluokassa: "uskommeko", että huomenna sataa; vai "uskoisimmeko", että sataa. Konditionaali antaa tilaa terveelle epäilykselle.

Toisinaan minäkin voisin uskoa, että on olemassa jumala/jumalia, mutta toisinaan uskoisin, ettei niin ole. Jos ajattelemme, että tämänhetkisen tieteen kannalta näin epävarman asian voi julistaa jollain tavalla ikuiseksi totuudeksi, johon vuorenvarmasti uskomme ja johon tukeutuen teemme valintoja elämässämme, niin kenties meillä silloin on myös jonkinasteinen uskonto. Mutta ei sekään mikään häpeä ole. Saahan sitä ihmisellä uskonto olla.

*****

Mutta mitä sanovat blogini lukijat?

Juustokuminaa!

Sain lukijapalutetta: olisi kannattanut mainita sahramikirjan kuminaa sisältävissä resepteissä, että kyse on nimenomaan juustokuminasta. Nythän tuo tieto löytyy vain kirjan alkuteksteistä, mausteaukeamalta. Resepteissä kumina on spesifioitu hindinkielisellä nimellään jeera.

Taustalla on englanti. Cumin on nimenomaan juustokuminaa. Leivässä käytetty kumina on englanniksi caraway. Sitä en intialaisessa ruoassa käytä koskaan. Maistuu oudolle.

Hyvä lukijapalaute! Kiitos siitä. :)

*****

Sormet sahramissa ja Mangopuun alla pokkari ovat tarjouksessa kirjamessuilla. Avaimelta on tullut tänä syksynä paljon mielenkiintoisia kirjoja, kuten Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koiviston Kalifien kirjastossa. Haastattelen Inkaa ja Jaakkoa sunnuntaina Kullervo-lavalla kello 16. Avaimen kojun numero on 6 c 68. Nähdään siellä!

*****

Intialaisia mausteita voi näemmä tilata myös netistä - sellaiselta sivustolta linkitin yllä olevan kuvankin. Helpompaa on kuitenkin shoppailla lähimmässä intialaisia tuotteita myyvässä liikkeessä. Juustokuminaa sieltä löytyy varmasti! Kannattaa kokeilla myös luontaistuotekauppoja ja isoja marketteja.

Voi Henry ja June sentään...

Pitkän myrskyisän elämänsä kenties myrskyisimmän vuoden 1927 koittaessa Henry Miller jakoi Henry Streetillä Brooklyn Heightsissa kellariasunnon toisen vaimonsa Junen ja tämän lesborakastajattaren Jeanin kanssa.

(Henry Miller: Molok eli Tämä pakanallinen maailma. Johdanto)

Luin Deshpanden Pitkän hiljaisuuden ja odottelen postista seuraavaa kirjaa, josta olen tekemässä virallisemman arvion. Joskus on virkistävää tarttua kandintyössä käsiteltävien ja julkisesti arvioitavien kirjojen välillä uusiin tuttavuuksiin, niin kuin nyt tähän Milleriin. Vaikka sellaisia ehtisikin lueskella vain sängyssä. Ja siitäkin huolimatta, että hyvä ystäväni  sanoi Millerin teosten olevan "No, just semmoisia. Panomiehen kirjoja". (Tämä liittyi jotenkin Kummelien sketsiin, jossa kaksi kateellista tyyppiä seisoo kerrostalon pihalla ja tarkkailee autollaan eestaas huristelevaa miestä, joka on menossa "no panemaan, joo-joo, panemaanpanemaan". Kieltämättä kyseinen keskustelu sai minut hiukan varuilleni Millerin suhteen..) Miller on siis sellainen kirjailija, jota ystäväni luki nuorena sällinä salaa taskulampun valossa, peiton alla. Kai sellaisillakin on ihan oma paikkansa sydämessäni.

Lainasin Millerin omaelämäkerrallisen esikoisromaanin Molokin. Uskon että kirjaan voi rakastua, vaikka sen ottaisikin käsiinsä kepeästi ja tietäisi, että kohta siitä on taas luovuttava. Ehkä siinä juuri on kirjastojen pointti: kaikkea ei tarvitse omistaa.

Toistaiseksi olen lukenut vain kolme sivua itse romaania, ja niistäkin ensimmäinen oli sellainen puolikas, tuskin sivu laisinkaan. Seuraavalla aukeamalla on pahaenteinen väliotsikko "Kuolema luteille". En oikein tiedä, pitäisikö minun kääntää sivua vai juosta karkuun.

Pidän kyllä Millerin tavasta kirjoittaa. Enkä oikein edes usko, että hänen tuotantonsa on nykylukijan silmin järisyttävän siveetöntä. Suonpa kirjalle muutaman lisäpäivän. Katson, kannattaako se lukea loppuun.

Näin hän asteli katuja, mietti menneisyytensä kummia sattumuksia, pysähtyi välillä tutkimaan mielenkiintoista talonseinää, ajatteli kaikkia niitä naisia joita hänen ei ollut onnistunut kellistää, ja ihmetteli koko ajan jossakin takaraivossaan mistä oikein istuisi kirjoittamaan.

Ekoilua

Sormet sahramissa on monella tapaa vihreä kirja, vaikka ehdottomasti halusinkin pysytellä kaukana kaikesta ehdottomuudesta. Ekologiset arvot jalat maassa toteutettuna ovat tärkeitä kaikille tämän kirjan tekoon osallistuneille ihmisille.

Yksi asia sahramikirjassa on vallan radikaalilla tavalla toisin toteutettu kuin keittokirjoissa yleensä. Sivut on nimittäin painettu FSC-sertifioidulle paperille. Tämä valinta tukee metsien suojelua, vastuullista puutaloutta ja metsäalueiden lähellä asuvien ihmisten oikeuksia. Keittokirjat painetaan yleensä kiiltävälle paperille, jotta kuvat olisivat varmasti edukseen. Tällä kertaa eettisyys meni kaiken muun edelle: teoksen kotikutoinen ulkonäkö onkin merkki jostain paljon merkityksellisemmästä.

FSC-sertifioidusta paperista voi lukea lisää vaikkapa (varsin osuvasti) Saffron Bubbles-sivustolta.

*****

Kerään muuten tämän blogin sivupalkkiin linkkejä niihin blogeihin, joissa on lisää kaikenlaisista sormista sahramin seassa. Eli olkaapa hyvä: minusta ainakin oli mukava lukea bloggaajien omista kokkaushetkistä. Antoisinta palautetta, minkä kirjoittaja voi teoksestaan  saada!

Jos talviyönä matkamies, nuori Werther ja Kaisa Leka istuisivat samalle aterialle

Tänä syksynä kirjoitetaan kandintöitä, joiden aiheet ovat varsin mielenkiintoisia.

Italo Calvino on yksi lempikirjailijoistani juurikin tuon Jos talviyönä matkamiehen takia. Kuten Kirjavinkki-linkissä sanotaan, se on kokeilevuudestaan huolimatta hyvin luettava kirja, mikä on minusta aina taitavaa ja tyydyttävää. Cortazarin Ruutuhyppely tai Joycen Odysseus eivät koskaan kolahtaneet samalla tavalla. Pitäisi tosin kokeilla vielä kertaalleen Henry Milleriä.

Yksi kurssin mielenkiintoisimmista aiheista on Helena Hakkaraisen "Kuinka puhuu nuori Werther", joka käsittelee tekstin adaptaatiota. Sitä, miten teokseen voi siirtyä jonkin tunnetun tarinan lisäksi myös sen kieli. Hakkarainen käsittelee saksalaisen Ulrich Plendorfin adaptaatiota (Die neuen Leiden des jungen W.) Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Itselleni adaptaatio on käsitteenä ajankohtainen seuraavan romaanini takia: helmikuussa illmestyvä Pohjan akka on omalla tavallaan kalevala-adaptaatio, jonka intertekstuaalisuus ei rajoitu vain narratiiviin vaan valuu myös kieleen. Haluan, että Louhi saa äänen, joka tavoittaa nykylukijan mutta kaikaa silti pohjoisen karua ilmaa. Haluan kietoa yhteen vanhan ja uuden.

Postseminaarimme aiheet eivät suinkaan rajoitu vain romaanikirjallisuuteen: mukana on proosarunoa, näytelmä ja useampi sarjakuva-aihe. Tulee olemaan mielenkiintoista lukea, miten esimerkiksi Kaisa Lekan sarjakuvablogin omaelämäkerrallisuutta pohditaan kirjallisuustieteellisin käsittein. Lekallakin on vahva suhde Intiaan ja sen uskontoihin, vaikka hänen polkunsa omastani eroaakin.

Oma kandintyöni käsittelee ruokaa yhteisöllisen ja yksityisen vallan symbolina Aravind Adigan Valkoisessa tiikerissä ja Shashi Deshpanden Pitkässä hiljaisuudessa. Kirjoitinkin näistä jo Sormet sahramissa - kirjaan otsikoilla "Kastikkeet kastin mukaan" ja "Ääneti hellan ääressä". Ihana päästä tutkimaan teosten ruokasymboleja vieläkin perusteellisemmin! 

Kannattaa muuten tsekata Mari A:n blogikirjoitus Valkoisesta tiikeristä. Deshpanden Pitkästä hiljaisuudesta voi lukea täältä. Ja molemmista tietysti lisää Sormet sahramissa.

Deshpanden romaani on itselleni monella tapaa merkittävä teos: sain sen lahjaksi ystävältäni Meeritiltä silloin, kun olin vielä naimisissa ensimmäisen puolisoni kanssa ja vain salaa haaveilin kirjailijan työstä. Deshpande käsittelee romaanissaan ja oikeastaan läpi koko tuotantonsa naisen asemaa intialaisessa yhteiskunnassa. Adigan romaanin sain  käsiini paljon myöhemmin - ilmestyihän se vasta vuonna 2008 (suomeksi 2010). Sen ruokakuvaukset keskittyvät selkeämmin taloudellisiin valtahierarkioihin. Mitä enemmän ja pohdiskelevammin luen näitä romaaneja, sitä varmemmin tiedän, että ruoka ei ole vain ravintoa. Se on paljon muutakin.


*****
(kuva on linkitetty Thesis Writing Chills -sivustolta, vaikkei kandintyö ihan väittärille vedäkään vertoja...;)

Lauantaina leikin tv-kokkia

...tai ainakin melkein, kun esiinnyin Turun ruokamessujen lavalla. Luulin tosin joutuvani normihaastatteluun. Tiesin, että valmistan samalla muutaman helpon ruokalajin, mutta sitä en arvannut, että iskisivät minulle mikin päähän ja heijastaisivat kaiken valtavalle screenille takanani. Siinä sitten seisoin lavalla ilman haastattelijan suomaa tukea vierelläni, valmistin raitaa ja mangolassia ja kerroin sormista sahramissa ja intialaisista mausteista. Pakko tunnustaa, että alun shokin jälkeen oikeastaan nautin tilanteesta: näinhän me leikittiin jo lapsena! Tehtiin voikukanlehtileipiä ja höytyväsalaattia ja puhuttiin kuvitteelliseen mikkiin näkymättömän tv-ruudun tuolla puolen. Siitä tuli kiva juttu Turun Sanomiinkin.

Salla ehti kirjoittaa keittokirjasta jo blogiinsakin. Olin ihan innoissani, kun luin hänen keksimästään halvaversiosta, joka tehdään mannan sijaan talkkunasta!