Pohjan akka

Pohjan akka ilmestyy ensi keväänä. :)  Tässä linkki esittelyyn Avaimen nettisivuilla.

Kannen suunnitteli hovigraafikkoni Satu Ketola. Satu on tosi hyvä!

Sattumia ja satuja

Kun asetamme sattumanvaraiset tapahtumat osaksi kertomusta, ne näyttäytyvät meille merkityksellisinä ja jopa tarpeellisina. 

(Sanoo filosofi Paul Ricoeur. Kirjallisuustieteen pro-seminaarissa keskustelimme Mira Muurisen työstä, "Kertomus, aika ja identiteetti", joka hyödyntää Ricoeurin teoriaa  juonellistamisesta.) 

Jäin miettimään sitä, miten kerronta on kuin musiikkia. Siinä täytyy olla erivärisiä säveliä ja joskus myös jalat alta humauttava yllätys. Kaikki ei aina tapahdu ennalta sovitun nuottipaperin mukaan. Yksittäinen epäsointu, joka muuttaa tarinan suunnan, on uusi mahdollisuus johonkin kauniseen ja puhtaaseen. Sattuman kautta tarina etenee kohti (lukijalta yhä piilotettua) loppuratkaisua.

Vähän aikaa sitten joku puhui minulle todennäköisyyslaskelmista. On olemassa kaavoja, joiden avulla viisaat voivat laskea todennäköisyyden esimerkiksi lottovoitolle. Mutta miten paljon epätodennäköisempää onkaan löytää vaikkapa aarre? Ruukku täynnä kultaa ja helmiä, punaisia rubiineja kuin pomegranaatin pisaroita.

Sellaisen todennäköisyys on paljon, paljon pienempi.

Ricoeurin mukaan (ja ojentakoon Mira minua, jos olen väärässä!) sattumanvarainen saa merkityksensä siitä, miten se osallistuu juonen kulkuun. Me tarkastelemme aikaa retrospektiivisesti, nykyhetkestä käsin menneisyyteen kurotellen, palasittain, muistoja keräten. Helmikultaruukkukin olisi voinut lipua ohitsemme, jos emme olisi osanneet tarttua siihen silloin, kun se asettui osaksi tarinan kudelmaa.

Järjestämme sattumat osaksi suurta satua. Ja satukin voi olla totta, jos vain uskomme siihen lujasti. 

(Sanoo kirjailija, joka uskoo yhä ihmeisiin, ihmeellisiin satuihin ja ihmeen ihanaan mahdollisuuteen kirjoittaa uutta kertomusta.)

Kirjoituslämmittelyä

Kahlita lintu. Naulita paperille kotkan liito. Tai se hetki, kun sen jalka tarttuu koivunkonkeloon. 

Ei sitä noin vain tehdä, noista asioista kirjoiteta - linnuista ja koivuista. Eikä ole oikein puhua kahlitsemisesta ja naulitsemisesta; väkivallalla vangitsemisesta ja uhrautumisesta. Rehelliset sanat tulvivat vapaasti: ne valuvat ulos ja alas ja koskettavat herkkiä kohtia ihmisessä.

Koivun mahlaa kerätään keväthankien aikaan, viimeistään hiirenkorvien puskiessa oksista ulos. Silloin, kun kaikki tapahtuu kahdesti ja tuntuu siltä kuin valoakin olisi kahden edestä. Niin paljon ja kirkasta, että on pakko painaa tyyny kasvoille, jotta voisi levätä vielä hetki ennen kuin on aika kömpiä sängystä ja istuutua syömään. Vaikkapa burgeria. Tai valkosipulikanaa.

Kenties ihmeellisimmissä tarinoissa on ihmeellisintä juuri se, että kevätkin voi saapua jo marraskuussa ja sanat sykkivät sisälläni.

Kello on nyt puoli kaksi yöllä ja istun kirjoittamassa blogitekstiä, vaikka maailmassa olisi paljon (muka) tähdellisempiäkin töitä: pitäisi tiskata ja kirjoittaa esitelmää, laatia kritiikki romaanista ja nukkuakin vähän, kenties. Todellisuudessa haluaisin vain avata tiedostoni ja kirjoittaa taas. 

Hiukan vain lämmittelin tässä, blogin äärellä.

Näin kannen.

Näin tähtitaivaan ja pohjoisen yön. 

Satu Ketola on taas tehnyt ihmeitä. Odottakaapas vain - pian näette, millaisen kannen hän loihti Pohjan akalle!

Alunperin suunnittelimme, että jatkaisimme Mangopuun linjalla ja kanteen tulisi oma maalaukseni. Mutta jostain (ja monestakin) syystä se ei onnistunut - kesällä tekemäni työ ei vain asettunut kannen pohjaksi. Hyvä näin. Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmien mukaan, en olisi koskaan nähnyt eteeni aukaistua yllätystä.

Avaimen esite ilmestyy näillä näkymin ensi viikolla. Voisin hehkuttaa siitä moniakin teoksia, mutta jäävihän minä sellaiseen hommaan olen. Riittää, kun sanon seisovani monien hienojen kirjailijoiden joukossa. 

Ja kenties riittää, jos sanon olevani juuri nyt uskomattoman onnellinen ja samalla uteliaan jännittynyt siitä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

Mukavaa

Äärimmäisen mukavaa. Sellaista kuin suklaa ja fasaanit ja musiikki ja lattialle putoavat läppärit, jotka toimivat siltikin, vaikka hetken jo luulit niiden särkyneen ja sanojesi kadonneen taivaan tuuliin.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa.

Tarinat syntyvät sattumista. Ehkä juuri siksi rakastamme niitä? Koska ne tulevat luoksemme arvaamatta, kun vähiten niitä odotamme. Istuvat viereemme puisen lankkupöydän ääreen, kilauttavat tuoppia omaamme vasten ja haastavat kirjailijan pysymään näppäinten ääressä yömyöhään. Sanovat: "Kirjoita minut. Kirjoita mukava. Kirjoita äärimmäinen ja maailman pienin ja haurain. Suuhun sopiva, uusi ja outo hedelmä."

Iholleni roiskahtava satu. Kuin sade.

Muistan, kun Mangopuun alla oli samassa vaiheessa kuin Pohjan akka nyt. Hioin tekstiä tietäen, että keväällä se on kansien välissä, kaupan hyllyillä. Ihmisten luettavissa, kirjastoissakin. Hengähdin hiljaa, koska kirja oli niin lähellä ilmestymistään. Tuosta ihanasta helpotuksen huokauksesta sai alkunsa uusi idea, joka kasvoi uudeksi tarinaksi. Pikku hiljaa poimin pätkiä, sanoja sieltä täältä; kirjoitin ne muistiin tai ainakin muistitikulle. 

Niin sai alkunsa toinen romaanini. 

Nyt kun tiedän Pohjan akan ilmestyvän ensi keväänä, uskallan taas hengähtää. Ja katso! Uusi tarina alkoi jo syntyä.

Kirjoittaminen on ihmeellistä: ilman sitä kirjailijan on vaikea olla, vaikea tehdä yhtään mitään muutakaan. Kirjailijaystäväni Sami Hilvo sanoi kerran, että uusien henkilöhahmojen syntyminen on kuin muuttaisi uuteen kaupunkiin tai kuin rakastuisi . (Hänen luulisi tietävän, siellä Varsovassa.) Uusi tarina on aivan kuin kumpupilvet ja niiden sisällä sylikkäin nukkuvat ihmiset. Lasillinen makeaa cavaa, johon on sekoitettu siirappia - aivan liian äitelää, mutta ei se mitään. Vielä joskus tulee aika karsia tekstiä, hioa ja muokata, mutta se aika ei ole tässä ja nyt. 

Uusille tarinoille on annettava tilaa kasvaa, katsottava minne ne kuin itsestään kirjoittajaansa vievät.

Isälle intialaista

Linkki Turun Sanomien ruokasivuille. Sormet sahramissa: isänpäivälounas.

Ihanaa isänpäivää kaikille!

Kevät ei ole kaukana

Havahduin siihen, että muutaman kuukauden päästä on kevät, ja Pohjan akka ilmestyy helmikuussa! Nyt kootaan kevään esitettä, kuvataan kantta ja pressikuvia. Vain hetki sitten romaani oli pelkkä idea, sitten kimppu sanoja ja lauseita. Nyt se on kasassa, mutta toki hiomista vielä riittää. Sen parissa talvi sitten vierähtääkin leppoisasti.

(Pidän tuosta leppoisa-sanasta, jonka nappasin eilen erään leppoisan ihanan ihmisen suusta. Kiitos siitä!)

Luulen, että tänä talvena ei  paljon kirkasvalolamppua tarvita. Sen verran kauniisti aurinko paistaa. Nytkin koko huone suorastaan tulvii valoa.

ero

Kävin viime kuussa kuuntelemassa Tammen kolmea naiskirjailijaa. Iltapäivä päättyi ihanaan päivälliseen Korkeavuorenkadun kiinalaisessa ravintolassa, pyöreän pöydän ääressä. Lompakkoni oli taas hiukan keveämpi ja mieli iloisempi, kun kävelin kotiin kirjakassi käsivarrella heiluen. Näissä tapahtumissa pitäisi käydä useammin!

Ensimmäisen kirjoista ahmaisin heti. Sattuneesta syystä eroa käsittelevät kirjat ovat nyt kovin ajankohtaisia, ja Annamari Marttisenkin Ero tuli luettua työmatkoilla bussissa muutaman päivän aikana. Erinomainen lukuromaani: teksti soljuu ja sen parissa viihtyy.  

Ero kertoo juuri miehestään eronneesta naisesta, Ellenistä, ja käsittelee prosessin eri vaiheita - pelkoa, yksinäisyyttä, syyllisyyttä, vihaa, rohkeutta, rakkautta, halua ja vapautta. Ahdistusta kirjasta on turha hakea: romaani on iloitteleva, eroottinen ja hauska. Tarvitsemme lisää tällaisia rehellisesti naisen seksuaalisuutta käsitteleviä kirjoja Suomeen. Suosittelen!

Teoksesta voi lukea enemmänkin, kun klikkaa Järjellä ja tunteella.

Alkulehdellä on siteeraus Søren Kierkegaardilta: 

Uskaltaminen tarkoittaa, 

että kadottaa hetkeksi varman pohjan. 

Uskaltamatta jättäminen tarkoittaa, 

että kadottaa itsensä.

*****

Toinen parisuhdetta käsittelevä romaani odottaa yöpöydällä lukemista. Se on Virpi Hämeen-Anttilan Railo. Varron vain hetkeä, jolloin saan ahmaista senkin - kunhan ehdin siirtää käsissäni roikkuvan kandintyön eteenpäin. Sillä välin kannattaa käydä kuuntelemassa ja katselemassa, mitä kirjailija itse sanoo Railosta kirjavideollaan.

Ja tänään lähtee postitse eräs keittokirja kiitoksena Virpille miellyttävästä kirjalahjasta. :)