0,5 hoitajaa?

Riittääkö se? Ja mitä se oikeasti merkitsee?

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden ei suinkaan tarkoita sitä, että hoivakodin hoitajilla olisi kellon ympäri vain kaksi hoidettavaa per nuppi. Desimaalilukujen taakse piiloutuu esimerkiksi tällainen mitoitus:

16-paikkainen dementiakoti mtoituksella 0,5 tarkoittaa kahdeksaa täyttä työpäivää tekevää hoitajaa.

Kahdeksan hoitajaa tarkoittaa 8x5 työvuoroa viikossa.

Tuosta 40 vuoron "pankista" on ammennettava aamu-, ilta- ja yövuorot.
Lopputulos?

Maanantaista perjantaihin aamuissa 3 hoitajaa, viikonloppuaamuissa 2.
Iltaisin 2.
Öisin 1.

Monissa paikoissa tämä on jo nyt todellisuutta, ja sen alle harvoin mennään. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakaan dementiakodeissa tämä ei ole riittävä määrä. Jokaisen asukkaan aamupesuihin kun menee helposti 20 minuuttia, osa on kahden hoidettavia. Viikonloppuaamuna kaikki on toivottavasti pesty lounaaseen mennessä. Aivan turha ihmetellä, miksi asukkaat eivät pääse ulkoilemaan. Hoitajilla kun on paljon muutakin työtä päivän mittaan kuin asukkaiden aamu- ja iltapesut.

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden on todella laiha kompromissi: paljon savua tyhjästä tämä SDP:n yritys saada minimi nostettua 0,7 tasolle. Enkä ymmärrä, miten Kokoomus kehtaa.

Haluan myös huomauttaa, että jos olenkin kokenut 0,5-raatamista, olen työskennellyt (ja työskentelen yhä) myös korkeatasoisissa hoivakodeissa, joissa henkilömitoitus ylittää minimin ja hoidon laatu on muutenkin hyvä, hoitajat motivoituneita. Tämä 0,5 kuitenkin särähtää korvaani, koska se ei ehkä monellekaan aukea. Sen saa niin helposti kuulostamaan riittävältä, ikään kuin 16 asukkaan hoivalaitoksessa olisi 8 hoitajaa ympäri vuorokauden.

Joskus minuun iskee halu vääntää rautalankaa.

Ensi kerralla taas kirjallisia aiheita.

Olen muuten 5.9. Kaunialan sotavammasairaalan kanttiinissa lukemassa Pohjan akkaa ja keskustelemassa muutenkin kirjan aiheista. Aloitan kello 17:15.

Päivänseisaus

Tämä sai minut itkeä tirauttamaan, myhäilemään, täyttämään huoneeni klassisella musiikilla ja pitkästä aikaa taas uppoutumaan lukemiseen tavalla, joka on nuoruudestani tuttu ja jota kaipaa kaiken analyyttisen, tutkiskelevan, kriitisenkin lukemisen rinnalle. 

Nautin vain. Niin oli kyllä kaunis kirja.

Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus odotti lukemista yli vuoden. Sinä aikana ehdin jo muuttaa toiseen kaupunginosaan ja pystyttää kirjahyllyni uuteen paikkaan vastapäätä sänkyä, jossa nyt nukun puolet viikosta. Toisen puolen nukun toisessa kaupungissa, ja kaupunkien välillä luen junanpenkillä kirjoja. 

Tämä on hyvää elämää.

Päivänseisauksen kertojia ovat viulunsoittaja Paula ja kirjailija Erik. Kyse on ystävyydestä, rakkaudesta ja taiteesta. Elämän taitoskohdista.

Musiikki on värejä. E-duuri narsissinkeltainen, A-duuri veren ja viinin punainen. Ja tulossa on muutakin. Viisi säveltä, jotka Paula olisi valmis vaihtamaan milloin vain pariin hyllymetriin muuta musiikkia. Ihminen voi rakastua tuulen karheaan suhinaan, enkelin ääneen.

Tietysti myös ihmiset voivat olla eri värisiä. Tai kielen eri äänteet. Minun mielestäni myös tuoksut.

Lukiessani jäin pohtimaan aikaa, jota olenkin miettinyt viime aikoina paljon. Paula sanoo, että musiikki ei kuvaa aikaa vaan on aika itse. Se puhuu "kieltä, jossa ihminen virtaa ilman rajoja, jossa kaikki paikat ja ajat ovat yhtä." Klassisessa musiikissa melodia kasvaa joka suuntaan.

Suureellisesti tuumin, että haluaisin kirjoittaa niin kuin klassista musiikkia (tai hyvää hevimetallia) soitetaan. Siten, että muutaman hetken aikana lukija näkee koko draaman ja aika todellakin kasvaa joka suuntaan. Muuntelee, haaroittuu.

Tällaiset kirjat ovat näennäisesti ihmissuhdetarinoita, lukuromaaneja. Oikeasti niihin sisältyy ajatusten ja pienten hetkien tyylikkäitä summia, jotka asettavat lukijan päähän pohdiskelijanmyssyn.

Mietin onnea ja onnellisuutta, peilaan tekstiä omaan elämääni. 

   Suuri onni tekee minut syylliseksi. Enhän ole ansainnut näin paljon?

   Olen.

   Enkä vain minä. Kaikki ihmiset ovat ansainneet kaiken onnensa, aina. Kaiken sen onnen, jota ei ole saatu riistämällä toisten onnea, he ovat ansainneet.

   Mikä saa minut epäilemaan onnea? Kateus ja pelko. Kadehditaan paitsi itse onnea, myös kykyä olla onnellinen. Sinä et saa olla onnellisempi kuin minä. Et saa nauttia vähästäsi enemmän kuin minä nautin paljostani. Alhaisuutta. Pelätään, että onni menee pois, kun siitä puhuu. Taikauskoa. Pelätään, että pudotaan korkealta. Elämänpelkoa.

   Voinhan minä pudota ja satuttaa itseni, jälleen. Entä sitten? Se on elämää.

   Miksi onnelle asetetaan samat ehdottomat ja lapselliset vaatimukset kuin jumalalle - jos et ole kaikkivaltias, kaikkihyvä ja kaikkialla näkyvissä, et ole olemassa ollenkaan? Misi onnelta vaaditaan takuut jatkuvuudesta, jotta sen uskottaisiin olevan totta? Miksi onnesta pitäisi edes puhua yksikössä? Eikö onni voi olla monta pientä onnea: tilkkutäkki, jota ihminen kokoaa tyytyväisyyden, ilon ja täyttymyksen neliöistä maailman tuulia ja myrskyjä vastaan?

(s. 391-392)

Minä olen onnellinen tilkkutäkistäni.

Viiniä kalliolla (ja kirjajutustelua)

Lasse's homepage

Olin äsken meressä uimassa, kun kalliolla istuvat ihmiset huhusivat, haluaisinko kenties hiukan viiniä. No, miksen haluaisi, tietenkin haluan! Muutin uintisuunta ja annoin ponnaripäisen herrasmiehen vetää minut vedestä. Gentlemanniksi hänet tunnistin helposti siitä, että hän päättäväisesti teititteli minua läpi tapaamisemme. Sain käteeni pahvimukillisen pehmeää punaviiniä, ja siinä auringossa istuskellessamme juttelimme kirjoista, kesästä ja siitä, millaista on olla veturinkuljettaja tai kantaa päivät pitkät kiviä. Tämä iloinen joukkio oli tarjonnut juotavaa muillekin kallion ohi uineille, mutta minä olin ensimmäinen, joka ei kroolannut kiiruusti ohi.

Tällaisista kohtaamisista syntyy juuri oikeanlaisia kesämuistoja. Hyräillen kävelin takaisin kotiin.

Minua kutkuttaa uuden kalliotuttavuuteni suosittelema James Ellroy, jolta en ole koskaan lukenut mitään. Nyt voisi olla hyvä hetki uppoutua murhadekkariin. Ehkäpä haen kirjastosta Hurmeisen kuun, jota Kuutar lukupäiväkirjassaan suositteli. On kiva saada kirjasuosituksia; nekin ovat lahjoja. Suosittelujen ansiosta luin Sinisalon Sankaritkin ja aiemmin Paul Austerin Näkymättömän ja joskus monta vuotta sitten Supernaiivin, jota rakastin! 

"Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani."

(Erlend Loe: Supernaiivi, s.188. Kirjasta voi lukea lisää vaikkapa Lunaran vanhasta lukunurkasta.)

Viiniä kalliolla nauttineille neljälle ihanuudelle lähetän tässä kiitokset ja terveiset, jos sattuvat löytämään blogini! Saitte aurinkoni paistamaan kirkkaammin ja veden entistä leppeämmäksi.