Missä ovat apurahat? Missä palkinnot?

Eino Leinohan se sellaisia kyseli. Kuuntelin Radioteatterin kuunnelman Löysäläisen laulu. Olipa hyvä! Toinen osa tulee ensi sunnuntaina.

Pudistelin leivänmuruja paahtimen sisältä ja siivoilin nahistuneita kurkunpätkiä jääkaapista. Pitäisi ostaa lisää juustoa, ajattelin. Tällaista tämä on, apurahojen odottelu ja pienellä pennillä elely. "Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies". Tai enhän minä nyt sentään kirjaton ole. ;)

Löysäläisen laulu kertoo Leinon elämästä, dialogin lomaan on sijoitettu hänen runojaan. Hienoa kuunneltavaa.

Leino sai 20 000 markan kansalaispalkinnon, jolla hän perusti säätiön tukemaan suomalaisia kirjailijoita. Jatkuvissa rahavaikeuksissa elävä runoilija taisi ottaa säätiöltä omiin tarpeisiinsakin. Ja miksei olisi ottanut? Onhan se nyt piru, että runoilijaa ei omana aikanaan osattu arvostaa! "Onko tarkoitus tappaa minut nälkään?" hän kysyi.

Leino otti kantaa. Totta kai. Jotta edes hautakummulla ei päästäisi sanomaan: "Hän vaikeni. Hän hyväksyi."

Kuunnelman jälkeen pakkasin vauvan vaunuihin ja kävelin lähikauppaan. Sain maksettua ostokset bonuksilla. Nyt on taas pöydässä juustoa. 

(kuva on Otto Mannisen ottama, SKS:n kokoelmat)

Selkokielellä: Ydinvoima on demonien hommaa

Suomeksi:

"Emme halua ydinvoimaa, koska emme halua ydinjätettä emmekä uraanikaivoksia."

ja selkokielellä:

"Uusia ydinvoimaloita ei tarvita."

Helsingin Vihreät on julkaissut vaaliohjelmansa suomen, ruotsin ja englannin lisäksi selkokielisenä. Sieltä nappasin nuo esimerkkilauseet. Mielettömän hyvä idea! Ohjelman voi lukea tämän linkin kautta.

  

Yllä oleva ei ollut ehkä kaikkein näyttävin esimerkki siitä, miten asiat selkokielisinä avautuvat lukijalle helpommin kuin jargonina, mutta ydinvoiman vaaroista pitää puhua. Minä en halua ydinvoimaa pääasiassa sen takia, että se on liian vaarallista. Piste.
 

Eksyin aiheesta. Piti kirjoittaa siitä, että asiatekstin pitäisi olla kaunista ja selkeää. Yllä olevissa esimerkeissä ero normisuomen ja selkokielen välillä ei ole kovin suuri, koska Helsingin Vihreiden vaaliohjelma on sinälläänkin hyvin kirjoitettu. Monet poliittiset tekstit on kuitenkin laadittu niin oudosti, ettei niistä saa selvää kukaan. Yrittävät vain tärkeillä ja piilottaa sen, ettei sanomisissa oikeasti ole mitään sisältöä.

Vaikka selkokielinen teksti on usein kankeaa, siihen tutustumalla opimme löytämään olennaisen. Tämä on tekstiä hiottaessa tärkeää ja nautinnollistakin. Tällaisia ajatuksia minulla on viime aikoina pyörinyt päässä lähinnä siksi, että olen saanut osallistua muutaman tietokirjan editointiprosessiin. Antoisaa työtä!

Mutta en vain saa ajatuksiani pysymään pois Japanin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta.

Selkokielellä:

Uusia ydinvoimaloita ei tarvita. Vanhatkin pitää sulkea. Ydinvoimalat ovat vaarallisia. Niissä tapahtuu onnettomuuksia. Silloin ihmiset joutuvat kärsimään tai jopa kuolevat.

Saanko olla totta?

Nyt se on sitten ilmestynyt: Saanko olla totta? Kirja, joka jokaisen ihmisten parissa työskentelevän tulisi lukea.

Julkkarit olivat eilen, joten en ole ehtinyt lukea kaikkia kirjan artikkeleita. Myös omani ja  vaimoni  (Anna Kortesalmen) ovat mukana.  Tässä kuitenkin muutamia ajatuksia.

Jussi Nissinen kirjoittaa kirjan aloitusartikkelissa asiasta, jota pähkäilin jo sairaanhoitajaopintojeni aikana:

olen toistuvasti hämmästynyt siitä, että Suomessa on mahdollista valmistua psykologian maisteriksi, psykoterapeutiksi, opettajaksi, nuorisotyöntekijäksi, lääkäriksi tai sairaanhoitajaksi perehtymättä juuri lainkaan ihmisen seksuaalisuuteen, puhumattakaan seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja siihen liittyvistä identiteettikysymyksistä.

(s. 11)

Kuinka monta tuntia puhuimmekaan harvinaisista sairauksista, mutta näin oleellista, jokaisen ihmisen elämää koskevaa asiaa käsittelimme tuskin lainkaan. Yksi kurssi taisi olla gynekologisista vaivoista. Hmph.

Leena Nissisen artikkeli myötätuntouupumuksesta sopii kenelle tahansa muita ihmisiä työkseen auttavalle. Tässä kirjassa se oli muun muassa siksi, että toisen ihmisen syrjinnän todistaminen voi herättää vahvoja syyllisyyden tunteita.

Saanko olla totta? käsittelee kattavasti monia HLBT-vähemmistöä koskettavia asioita. Puhutaan terapiasta, opettajista ja papeista. Erittäin mielenkiintoinen on rovasti Liisa Tuovisen artikkeli. Se yksinään tekee kirjan ostamisen/lainaamisen arvoiseksi! Tuovinen kirjoittaa hengellisen ja uskonnollisen väkivallan muodoista niin terävästi, että olin suoraan sanoen hiukan järkyttynyt. Ne kun olivat kerran pelottavan tuttuja asioita minunkin elämässäni.

Pakolla alistamiseen suostumisessa on useampia asteita. Ensimmäinen aste on käyttäytyä, niin kuin oletetaan käyttäydyttävän. Toinen aste on se, että myös ajattelee, niin kuin vaaditaan. Kolmas ja syvin aste ulottuu olemisen tasolle. Jos en pidä tätä hyvänä ja ajattele näin, olen huono, väärä ihminen.

(s. 328, Liisa Tuovinen)

Ihmisen syvimpiä tunteita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Muuten olen vaarassa kadota - ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni.

(alkusanat, Martti Lindqvist)

 

Julkea satiiri

Tässä on taas yksi kirja, josta yllätyksekseni pidin todella paljon! Olin saanut siitä ihan väärän kuvan kirjallisuuskritiikkien takia. Ai, ai. Niihin ei pitäisi koskaan luottaa liiaksi.

Mutta onneksi Elina Loisan Julkeat sai arvoisensa arvion muun muassa Parnassossa, missä Jani Saxell kuvaili tätä nyky-Suomen Donna Juanaa näin:

"Julkeat on överiksi vedettyä parodiaa seksuaalisista odysseioista.[...] Satiirin kohteena on myös arvokonservatiivinen Vanhas-Suomi, nuorten ihmisten uraorientaatio, ostetut elämänpiirit ja erilaisuuden pelko."

Sillä satiiriahan tämä on. Ja sen lisäksi hysteerisen ja pimeänpuhuvan hauska kirja, minustakin. Henkilöhahmojen on tarkoituskin olla uskomattomia ja karnevalisoiden kuvattuja. Ei niihin ole tarkoitus "samaistua". 

Tulee melkein mieleen Rablais.

Ei pitäisi olla hämmästynyt, mutta satiiri ei aina aukea kaikille. Hesarin arviossa Julkeita oli kutsuttu "aikuisten saduksi, sellaiseksi  moderniksi, jossa ei moralisoida". Ehkäpä satiirin kohteen pitäisi olla jollain tavalla lukijalle tuttu: minullekaan ei noin vain aukeaisi vaikkapa Portugalin politiikkaa satirisoiva romaani.

Jäin miettimään sitä, olisiko Loisan romaani otettu vastaan eri tavalla, jos sen olisi Elina-nimisen kirjailijan sijasta kirjoittanut Esko tai Erkki, 45 v. Ja vielä parempi: jos päähenkilökin olisi joku Matti tai Jyrki. Sellainen 2000-luvun uusi Auervaara. Silloin ei ehkä kritiikkeihin olisi ponnahtanut tällaisia, satiirin tai  parodian kohdalla (miten tämä nyt sitten luokitellaankaan) hämmentäviä ja osin huvittaviakin kommentteja:

"Alituisen juhlimisen seurauksena ei ole kuitenkaan krapulaa eikä alkoholismia, vaan lisää intoa hillumiseen. Tämä ei vaikuta uskottavalta.[...] Perinteisemmin ajattelevasta nämä huijarit ja vetelehtijät vaikuttavat vastenmielisiltä ihmisiltä." (Keskipohjanmaa)

"Onko tarkoitus järkyttää yleisöä dekadentilla elämäntavan kuvauksella? [...] Ehkä tarkoitus on näyttää, että on myös vaihtoehtoisia tapoja elää. Kuvata sitä jännittävää maailmaa, johon pikkupaikkakunnalta Helsinkiin nuorena muuttanut törmää; baarien, yöelämän ja seksuaalivähemmistöjen kaupunkia, jota ei muualla maassa samassa mittakaavassa ole." (Savon Sanomat)

Ehkäpä lukijan tosiaan täytyisi tuntea ympäristö, jonka kustannuksella kirjassa julkeasti heitetään läppää. Minua huvitti esimerkiksi se kohta, jossa "lesbot olivat jostain syystä ruvenneet silmäilemään [päähenkilöä] epäluuloisesti". Tai se, että kertoja tyynen julkeasti toteaa olevansa "muuten vaan hyvännäköinen". Lesbopari Hennatukka & Rastapään "sukupuoleton ipana" oli myös hauska yksityiskohta.

Ei, tämä ei ole mikään kasvukertomus. Ehkä esikoiskirjailijalta on vain totuttu odottamaan sellaista. Ja sitten kun nuori naiskirjoittaja yllättää kaikki julkealla satiirilla, rapsutetaan päätä ja kummastellaan, kun tässä nyt ei ollutkaan mitään opetusta.

Pää sauhuaa, mutta hella kiiltää!

Viscontin leffa Intohimo ja väkivalta kuvaa fasismin nousua 1970-luvun Italiassa. Olin juuri lukenut Vihreän langan Mediapyövelin, Taneli Heikan, kolumnin "Persun syleily". Hän vertaa aivan oikeutetusti perussuomalaisia naapurimaan ruotsidemokraatteihin: "Niiden ohjelmissa on rasistinen juonne ja yhtymäkohtia kansallissosialistiseen identiteetti-, taide- ja teollisuuspolitiikkaan." Suomen ja Ruotsin media suhtautuu ilmiöön kuitenkin varsin eri tavalla. Siinä missä naapurissa ollaan äänekkään kriittisiä, meillä yritetään halata moinen kansallissosialistinen suuntaus kiltiksi. Mutta milloinkas sellainen olisi onnistunut? Tarvitsemme älykköjä, jotka ovat valmiita repimään perussuomalaisten vaaliohjelman kappaleiksi! 

Koska olin lukenut Vihreän lankani juuri ennen viikkosiivousta, kokemukseni Radioteatterin  Viscontin leffaan pohjautuvasta kuunnelmasta värittyi sen mukaiseksi. Siinäkin aristokraattinen professori vain keräilee taideteoksia, kun maailma rullaa eteenpäin. Ihmisiä kuolee ympäriltä, ja sitten vasta professori huomaa että kappas! Hehän olivat minulle kuin perhe. 

Minä en ainakaan halua keskittyä niin paljon esineisiin talossani, että ihmiset unohtuvat. En halua, että läheisiäni syrjitään, koska keinotekoinen "kansan ääni" niin sanoo.

Kuunnelman jälkeen jynssäsin vielä hellaa puhtaaksi, kun puhelin soi. Tuli puhdasta jälkeä, kun jatkoin sauhuamista Evita-lehden haastattelijalle. Rapsutin puulastalla tahroja levynkulmasta. Minä en sitten millään sulata kyseenalaistamattomia guruja! Semmoisia kuin Hare Krishnoissa. Semmoisia kuin Timo Soini.

Sillä minä näen perussuomalaisten puheenjohtajan ympärille keskittyvässä liikkeessä ilmiön, joka on minulle tuttu jo Krishna-ajoiltani. Tavallaan kyse on vieläkin ikävämmästä asiasta, koska siihen ei liity edes rehellistä uskonnollista hurmiota.

Sormet sahramissa

No, nyt on keittokirjalla nimi! :)

Sormet sahramissa

Nimeä pyöriteltiin ja maisteltiin kielellä, katseltiin miltä se näyttää paperilla ja ruudulla. Joku ehdotti jo nimikilpailua, mutta nimi ehtikin syntyä sitä ennen. Sormet sahramissa saa myös alaotsikon: Ruokaa ja kirjoja Intiasta.

Onpa mukava, herkullisen tyytyväinen olo.

Sofi Oksasen kustantamo

Sofi Oksanen on perustanut oman kustantamon, joka julkaisee vain pokkareita. Toistaiseksi Oksanen ei aio mennä "sössimään muiden töitä", vaan Silberfeldt Oy julkaisee ainakin näin aluksi vain hänen omia kirjojaan pokkariversioina.

Kiinnostus pokkareihin on nousussa. Helsingin päärautatieasemallekin on avattu pokkarikauppa, ja oma tyttäreni lukee pääasiassa ostamiaan pokkareita. (Kaikesta kannustuksesta ja kasvatuksesta huolimatta hän ei ole kovin aktiivinen kirjastonkäyttäjä, mutta hyvä näinkin.)

Mangopuusta on muuten tulossa kolmas painos, eli pokkariversio. Se ilmestyy viimeistään ensi syksynä, vähän niin kuin pakettina keittokirjan kanssa.