torstai 9. joulukuuta 2010

Kun en ole edes pikkujumala

Löysin kissanmuropurkin takaa Kirjallisuudentutkijain jäsenlehden 3/2010. Olin jemmannut sen vessalukemiseksi, mutta piiloonhan se jäi Kaksplussien ja Vihreän Langan komeillessa paremmalla paikalla lehtitelineessä.

Koko hemmetin lehti käsittelee niin teoreettisia kysymyksiä, että silmiin sattuu. Taasko minun pitää sietää piipitystä siitä, että teksti on sosiaalinen kenttä tai mikälie, ja kirjailijaa ei ole olemassakaan? Olenhan minä olemassa!

Luin silti Teemu Mannisen artikkelin.

Barthes julisti, ettei teksti ole sarja sanoja, joka paljastaa Tekijä-Jumalan viestin. Käsitys modernista tekijästä on kehittynyt kapitalististen tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin hapatuksesta. Jos Luojia on vain yksi, totta kai se ärsyttää. Auktoriteetit ja diktaattorit ärsyttävät aina, mutta vain monoteistisen diskurssin kyllästämä (ja siihen perin suivaantunut) ihminen voi julistaa romanttisen tekijän kuolemaa noin paatoksella. Se hyöty hindulaiseen maailmankuvaan tutustumisesta oli, että pystyn yhä vinksauttamaan aivoni polyteistiseen kaleidoskooppiin. Krishna-liike tosin oli hyvinkin monoteistinen, mutta kyllä sielläkin tarinoitiin kaikenlaisista pienemmistä jumaluuksista ja luojainsinööreistä.

Jokin tuossa Barthesissa ärsyttää. Miksi hitossa kirjallisuudentutkijat saavat omistaa ajatuksensa, mutta kirjailija joutuu lukemaan omaa nekrologiaan? Noin vain hän riistää tekijyyden taiteilijalta!

Tiedänhän minä, että teos on sosiaalinen teko, jonka taustalla on joukko toimijoita. Kirjan saattaminen julkaisukuntoon vaatii kustannustoimittajia ja monia muita ihmisiä. Eivätkä kirjailijan alkuperäiset ideatkaan ole järin originelleja, koska niihin vaikuttavat monenmoiset kulttuuriset ja materiaaliset seikat. Kaiken kukkuraksi kirjoitusprosessin aikana kirjailijan motiivit ja päämäärät tekstin suhteen saattavat muuttua. Jotta yritä siinä nyt sitten olla jonkinmoinen Jumala ja Tekijä.

Kaupallisen tekstintuotannon ulkopuolellakin on tekijäyhteisöjä. Naiskirjailijat levittivät 1600-luvulla käsikirjoituskopioita, joiden pohjalta käytiin aktiivista keskustelua kirjallisista ambitioista ja esteettisistä pyrkimyksistä. Sen ajan blogikulttuuria! Jotkut hölmöt pitävät sellaista amatöörimäisenä harrasteluna. Blogisivut elävät alkuperäistekstien kommenteista, linkeistä muihin teksteihin ja sivupalkkien sälästä. Tässä maailmassa kukaan ei luo mitään täysin yksin, kuin mokomakin monojumaluus.

Tekijyys on kirjailijalle tärkeä kysymys. Koska en ole Jumala enkä edes pikkujumala, niin pelkään alati jonkun sanovan: ”Voi tyttö-rukka, ethän sinä tätä tehnyt. Sinähän vain keittelit kaffea!” Hyväksikäytön riski on suuri, jos tekijää ei saa selkeästi nimetä. Joku lurjus voi tulla ja anastaa kiltiltä sosiaaliselta yhteistekijältä kaiken kunnian itselleen. Sitten tuo roisto ehkä kieltää sinua kommentoimasta omia tekstejäsi, ettet vain pöyhkeilisi Tekijänä ja Jumalana. Ikään kuin kirjailijan omalla tulkinnalla ei olisi mitään merkitystä. Pelkään, että minulle osoitetaan Paikka ja pistetään jälleen huivi nutturan päälle.

Ehkä tämä liittyy myös keskusteluun siitä, pitäisikö taiteilijoiden luopua kapitalistisesta pyrkimyksestä korvamerkitä tekijänoikeutensa ja sen sijaan antaa kaikille vaan.

(Jos olet kirjoittanut, kääntänyt tai toimittanut kirjoja, kannattaa tsekata Sanaston sivut, mikäli pieni rahakorvaus silloin tällöin kiinnostaa.)


5 kommenttia:

  1. hih,
    Pentti Saarikoski aikoinaan totesi, että Aarne Kinnusen kirjoitukset ovat hyvää lukemista paskalla istuessa...

    VastaaPoista
  2. :D

    Aurinkosateen Hanna van der Steen kommentoi muuten tätä kirjoitusta blogissaan:
    http://aurinkosadetta.blogspot.com/2010/12/kirjailija-osana-ketjua.html

    VastaaPoista
  3. 80-luvulla kun tulin Helsinkiin opiskelemaan intohimoisena kaunokirjallisuuden ja runouden lukijana, minulla oli vähän naiivi, idealistinen käsitys, että kirjallisuudentutkimus valaisisi ja antaisi lisää syvyyttä niille teoksille ja teksteille, joista pidin, ja jotka olivat niin olennaisia maailmankuvalleni, ja että se johtaisi eteenpäin uusiin hyviin teksteihin. No todellakin. Oletuksena oli myös se käsitys, että kirjallisuudentutkijat rakastaisivat kirjallisuutta (pahoittelut epätieteellisen, epävakavan rakkaus-termin käytöstä kirjallisuudentutkimuksen yhteydessä) ja myös itse käyttäisivät kieltä taitavasti, iskevästi ja kauniisti. No, jatkoin historianopiskelijana lähinnä itseopiskelulinjalla, ja muutaman vuoden jälkeen totuus kirjallisuudentutkimuksesta paljastui: perusedellytyksenä on tietty vastenmielisyys kaunokirjallisuutta kohtaan, eikä kirjallisuudentutkijaksi voi päästä, ellei kirjoita käsittämättömän sisällyksetöntä jargonia käsittämättömän huonosti. Olen edelleen intohimoinen lukija, ja tuokin on tavallaan understatement, mutta yhtenä harvoista humanistisista aloista, en juuri koskaan koske kirjallisuudentutkimukseen...

    Tämäpä ei muuten taida olla kovin rohkaiseva kommentti kirjallisuudentutkimusta opiskelevalle!

    VastaaPoista
  4. Totta turiset: käsittämättömän huonolla kielellä kirjoitettuun jargoniin olen minäkin toisinaan törmännyt. (Mannisen artikkelista pidin kyllä.) Heh, jotain niistä opinnoista kuitenkin saan, kun aina vain jaksan kiinnostua uusista kursseista.

    Hmm. Perusopinnot olivat paljon tylsempiä kuin aineopinnot. Tyhmää opintopolitiikkaa! Sillä vain karkoitetaan sivuaineopiskelijat ja näemmä pääaineopiskelijatkin ties minne historianlaitokselle ;)

    VastaaPoista
  5. Onhan siellä joukossa todella hyvääkin analyysiä, mutta yleensä sitten jossain vähän vapaammassa kontekstissa.

    Muistan kun turhauduin etenkin runouden analyyseihin. Jotenkin outoa nähdä runous erillään sen teknisestä, kielellisestä aspektista sarjana joitain informatiivis-ideologisia lausumia, joiden kontekstia sitten de- tai re- konstruoidaan. Nähdään lähinnä se mihin akatemia tarjoaa työvalineet - vasaralle maailma näyttäytyy nauloina. Jonkun Wallace Stevensin loisteliaan leikittelevän varhaisen runouden näkeminen siitä näkökulmasta tuntui lähinnä koomiselta, absurdin suljetulta kielipeliltä (se varhainen runous muuten ei ole selvästikään tutkijoiden suosiossa, ei ole osa kaanonia - myöhempi, filosofisempi ja vähemmän ilotulittava kieli sopineekin paljon paremmin tutkittavaksi). Laitanpas tuohon ihmisten iloksi blogini kasterunon (siis Wallacelta - Botanist on Alp 1):

    Panoramas are not what they used to be.
    Claude has been dead a long time
    And apostrophes are forbidden on the funicular.
    Marx has ruined Nature,
    For the moment.

    For myself, I live by leaves,
    So that corridors of clouds,
    Corridors of cloudy thoughts,
    Seem pretty much one:
    I don't know what.

    But in Claude how near one was
    (In a world that was resting on pillars,
    That was seen through arches)
    To the central composition,
    The essential theme.

    What composition is there in all this:
    Stockholm slender in a slender light,
    An Adriatic riva rising,
    Statues and stars,
    Without a theme?

    The pillars are prostrate, the arches are haggard,
    The hotel is boarded and bare.
    Yet the panorama of despair
    Cannot be the specialty
    Of this ecstatic air.

    VastaaPoista