sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Seikkailu Savossa

Matkustin Iisalmeen junalla ja siitä Kiuruvedelle kiskobussilla. Tapasin matkalla Michelin-asuisen miehen. (Juu, älkää kysykö... Tämä on todellakin seikkailu Savossa.)

Ajatelkaapa vain sitä, että siirtelin ja siemensin lehmiä! Tai ainakin pitelin elukan häntää, mikä onkin ehdottoman tärkeä tehtävä. 



Naapurin poikamieskin sattui navetalle ja jotakin näyttääkseen paini hiehon kanssa, sai sen kyllä karsinaankin lopulta. Isäntä meinasi, että mikä piru siihen jätkään meni, sillä viisiin urheili ja reiän polveensa puhkoi. Kirjailijatar jäi kerrankin sanattomaksi: on niin monta tapaa kuin miestäkin tehdä vaikutus naiseen, ja tämä rooliodotuksiin perustuva kosioriitti lienee peräisin jo ammoisilta ajoilta, kun lehmä kotikarjaksi kesytettiin.

Vain Savossa, vain Savossa... ;)


Perjantaina liftasin Iisalmeen ehtiäkseni ajoissa 
Loviatar louheva lyyli
Suomalaiseen kirjakauppaan puhumaan Pohjan akasta: bussi kun ei ottanut tullakseen, mutta onneksi ei sentään ollut saepäivä. Eipä tarvinnut jalkoja kastella siinä pysäkillä vartoissa. Heti ensimmäisen auton kohalla lykästi: nuormies se oli, kakskytä lypsävää navetassa, Remes-kylältä. Kirjallista seutua, senhän kertoo jo kylän nimikin. Iisalmen suunnalta löytyy myös Juhani Ahon museo.

Ohella navettatouhujen tai vaikkapa sen hilpeän taksikyydin, jonka aikana huomasin istuvani Ilmarisen ja Kullervon välissä, keskityin toki muuhunkin: keskustelin hulluviimaisten naisten ja miesten sekä muiden kirjastonkävijöiden kanssa Pohjan akasta, mikä olikin matkani varsinainen tarkoitus. Tai tarkoitus ja tarkoitus: oikeasti halusin nähdä Hulluviiman  Kalevala-näytelmän Kiuruveden kulttuuritalolla.  

Aino

Huikea elämys: kaunis, vaikuttava, itkettävä ja hauska. Jaatisen Heidi on moninainen nero, kirjailijan työn lisäksi teatteriohjaaja vallan.



Pääsin pussaamaan Pohjan akkaa!













Tarinankertojan kotona oli sitä paitsi ihmeellistä yöpyä. Nyt tiedän vähäsen, mistä Heidin tapa kietoa sananvyyhtiä on peräisin. Kiuruvesi oli yksi kansanrunojen merkittävimmistä keruupaikoista, ja savolainen sanailu elää paikkakunnalla yhä. En enää ymmärrä, mitä minä sinne Hämeeseen joskus haikailinkaan, kun Suomesta löytyy näin lupsakkaa seutua.


Kyllikki ja Louhi
 Enkä tiedä, mitä Heidi tästä tuumaa: aion heille kesällä heinäntekoon, vaikka heinää ei kuulemma enää ”tehdäkään”! Vai ei muka tehdä? Varmast huijaa vain. Katselin jo hökkelin paikkaa siitä pihamaalta, ja ihan vaikka kanahäkkikin kelpaisi. Eijan kanssa lähden sitten Saareen tyttöjen tanssiloihin tai ainakin ajamaan sillä veneellä, jolla hän niin kehuskeli. Saavat tulla sinne sitten säilärautojaan esittelemään, Savon uroot. Jos kehtaavat.



Mie tässä Kyllikille lirkutan.


Saattapi olla niin, että Jono on seuraavaksi esittelylistalla, kun se on nyt siirtynyt sieltä virtuaaliyöpöydältä ihan konkreettisesti luettavakseni ja näen kaikenmoisten jonojen tässä vartoissa ilmestyvän ovilleni. Malttakaapa hetki, niin kirjoitan siitä blogiini. Jaatisen Jonosta meinaan.

Sormet sonnin suussa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti