0,5 hoitajaa?

Riittääkö se? Ja mitä se oikeasti merkitsee?

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden ei suinkaan tarkoita sitä, että hoivakodin hoitajilla olisi kellon ympäri vain kaksi hoidettavaa per nuppi. Desimaalilukujen taakse piiloutuu esimerkiksi tällainen mitoitus:

16-paikkainen dementiakoti mtoituksella 0,5 tarkoittaa kahdeksaa täyttä työpäivää tekevää hoitajaa.

Kahdeksan hoitajaa tarkoittaa 8x5 työvuoroa viikossa.

Tuosta 40 vuoron "pankista" on ammennettava aamu-, ilta- ja yövuorot.
Lopputulos?

Maanantaista perjantaihin aamuissa 3 hoitajaa, viikonloppuaamuissa 2.
Iltaisin 2.
Öisin 1.

Monissa paikoissa tämä on jo nyt todellisuutta, ja sen alle harvoin mennään. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakaan dementiakodeissa tämä ei ole riittävä määrä. Jokaisen asukkaan aamupesuihin kun menee helposti 20 minuuttia, osa on kahden hoidettavia. Viikonloppuaamuna kaikki on toivottavasti pesty lounaaseen mennessä. Aivan turha ihmetellä, miksi asukkaat eivät pääse ulkoilemaan. Hoitajilla kun on paljon muutakin työtä päivän mittaan kuin asukkaiden aamu- ja iltapesut.

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden on todella laiha kompromissi: paljon savua tyhjästä tämä SDP:n yritys saada minimi nostettua 0,7 tasolle. Enkä ymmärrä, miten Kokoomus kehtaa.

Haluan myös huomauttaa, että jos olenkin kokenut 0,5-raatamista, olen työskennellyt (ja työskentelen yhä) myös korkeatasoisissa hoivakodeissa, joissa henkilömitoitus ylittää minimin ja hoidon laatu on muutenkin hyvä, hoitajat motivoituneita. Tämä 0,5 kuitenkin särähtää korvaani, koska se ei ehkä monellekaan aukea. Sen saa niin helposti kuulostamaan riittävältä, ikään kuin 16 asukkaan hoivalaitoksessa olisi 8 hoitajaa ympäri vuorokauden.

Joskus minuun iskee halu vääntää rautalankaa.

Ensi kerralla taas kirjallisia aiheita.

Olen muuten 5.9. Kaunialan sotavammasairaalan kanttiinissa lukemassa Pohjan akkaa ja keskustelemassa muutenkin kirjan aiheista. Aloitan kello 17:15.

Päivänseisaus

Tämä sai minut itkeä tirauttamaan, myhäilemään, täyttämään huoneeni klassisella musiikilla ja pitkästä aikaa taas uppoutumaan lukemiseen tavalla, joka on nuoruudestani tuttu ja jota kaipaa kaiken analyyttisen, tutkiskelevan, kriitisenkin lukemisen rinnalle. 

Nautin vain. Niin oli kyllä kaunis kirja.

Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus odotti lukemista yli vuoden. Sinä aikana ehdin jo muuttaa toiseen kaupunginosaan ja pystyttää kirjahyllyni uuteen paikkaan vastapäätä sänkyä, jossa nyt nukun puolet viikosta. Toisen puolen nukun toisessa kaupungissa, ja kaupunkien välillä luen junanpenkillä kirjoja. 

Tämä on hyvää elämää.

Päivänseisauksen kertojia ovat viulunsoittaja Paula ja kirjailija Erik. Kyse on ystävyydestä, rakkaudesta ja taiteesta. Elämän taitoskohdista.

Musiikki on värejä. E-duuri narsissinkeltainen, A-duuri veren ja viinin punainen. Ja tulossa on muutakin. Viisi säveltä, jotka Paula olisi valmis vaihtamaan milloin vain pariin hyllymetriin muuta musiikkia. Ihminen voi rakastua tuulen karheaan suhinaan, enkelin ääneen.

Tietysti myös ihmiset voivat olla eri värisiä. Tai kielen eri äänteet. Minun mielestäni myös tuoksut.

Lukiessani jäin pohtimaan aikaa, jota olenkin miettinyt viime aikoina paljon. Paula sanoo, että musiikki ei kuvaa aikaa vaan on aika itse. Se puhuu "kieltä, jossa ihminen virtaa ilman rajoja, jossa kaikki paikat ja ajat ovat yhtä." Klassisessa musiikissa melodia kasvaa joka suuntaan.

Suureellisesti tuumin, että haluaisin kirjoittaa niin kuin klassista musiikkia (tai hyvää hevimetallia) soitetaan. Siten, että muutaman hetken aikana lukija näkee koko draaman ja aika todellakin kasvaa joka suuntaan. Muuntelee, haaroittuu.

Tällaiset kirjat ovat näennäisesti ihmissuhdetarinoita, lukuromaaneja. Oikeasti niihin sisältyy ajatusten ja pienten hetkien tyylikkäitä summia, jotka asettavat lukijan päähän pohdiskelijanmyssyn.

Mietin onnea ja onnellisuutta, peilaan tekstiä omaan elämääni. 

   Suuri onni tekee minut syylliseksi. Enhän ole ansainnut näin paljon?

   Olen.

   Enkä vain minä. Kaikki ihmiset ovat ansainneet kaiken onnensa, aina. Kaiken sen onnen, jota ei ole saatu riistämällä toisten onnea, he ovat ansainneet.

   Mikä saa minut epäilemaan onnea? Kateus ja pelko. Kadehditaan paitsi itse onnea, myös kykyä olla onnellinen. Sinä et saa olla onnellisempi kuin minä. Et saa nauttia vähästäsi enemmän kuin minä nautin paljostani. Alhaisuutta. Pelätään, että onni menee pois, kun siitä puhuu. Taikauskoa. Pelätään, että pudotaan korkealta. Elämänpelkoa.

   Voinhan minä pudota ja satuttaa itseni, jälleen. Entä sitten? Se on elämää.

   Miksi onnelle asetetaan samat ehdottomat ja lapselliset vaatimukset kuin jumalalle - jos et ole kaikkivaltias, kaikkihyvä ja kaikkialla näkyvissä, et ole olemassa ollenkaan? Misi onnelta vaaditaan takuut jatkuvuudesta, jotta sen uskottaisiin olevan totta? Miksi onnesta pitäisi edes puhua yksikössä? Eikö onni voi olla monta pientä onnea: tilkkutäkki, jota ihminen kokoaa tyytyväisyyden, ilon ja täyttymyksen neliöistä maailman tuulia ja myrskyjä vastaan?

(s. 391-392)

Minä olen onnellinen tilkkutäkistäni.

Viiniä kalliolla (ja kirjajutustelua)

Lasse's homepage

Olin äsken meressä uimassa, kun kalliolla istuvat ihmiset huhusivat, haluaisinko kenties hiukan viiniä. No, miksen haluaisi, tietenkin haluan! Muutin uintisuunta ja annoin ponnaripäisen herrasmiehen vetää minut vedestä. Gentlemanniksi hänet tunnistin helposti siitä, että hän päättäväisesti teititteli minua läpi tapaamisemme. Sain käteeni pahvimukillisen pehmeää punaviiniä, ja siinä auringossa istuskellessamme juttelimme kirjoista, kesästä ja siitä, millaista on olla veturinkuljettaja tai kantaa päivät pitkät kiviä. Tämä iloinen joukkio oli tarjonnut juotavaa muillekin kallion ohi uineille, mutta minä olin ensimmäinen, joka ei kroolannut kiiruusti ohi.

Tällaisista kohtaamisista syntyy juuri oikeanlaisia kesämuistoja. Hyräillen kävelin takaisin kotiin.

Minua kutkuttaa uuden kalliotuttavuuteni suosittelema James Ellroy, jolta en ole koskaan lukenut mitään. Nyt voisi olla hyvä hetki uppoutua murhadekkariin. Ehkäpä haen kirjastosta Hurmeisen kuun, jota Kuutar lukupäiväkirjassaan suositteli. On kiva saada kirjasuosituksia; nekin ovat lahjoja. Suosittelujen ansiosta luin Sinisalon Sankaritkin ja aiemmin Paul Austerin Näkymättömän ja joskus monta vuotta sitten Supernaiivin, jota rakastin! 

"Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani."

(Erlend Loe: Supernaiivi, s.188. Kirjasta voi lukea lisää vaikkapa Lunaran vanhasta lukunurkasta.)

Viiniä kalliolla nauttineille neljälle ihanuudelle lähetän tässä kiitokset ja terveiset, jos sattuvat löytämään blogini! Saitte aurinkoni paistamaan kirkkaammin ja veden entistä leppeämmäksi.

Ruusun nimi

Kesäloma on ohi ja kesäkirja luettu! Umberto Econ Ruusun nimi: 624 sivua 1300-luvun luostarielämää, murhia ja ihan  pikkuisen seksiä (enemmän selibaattia). Pohdintaa elämästä, ikuisuudesta, haluista ja naurusta.

Kirjan minäkertoja on nuori noviisi, Adson, joka nyt jo vanhuksena muistelee nuoruutensa matkaa fransiskaanimunkki William Baskervillen seurassa italialaiseen benediktiiniluostariin. Baskervillen päättelytaito on kiehtovaa ja erityisen kiinnostavaa siksi, että mestari on aina valmis muuttamaan mieltään ja totuus (tai ainakin joku totuuksista) löytyy useiden mahdollisuuksien joukosta. Filosofisemmalla tasolla romaani tuo rinnakkain erilaisia tapoja tarkastella maailmaa: tarinan edetessä tapaamme muun muassa inkvisiittorin, apotin ja erilaisia koulukuntia edustavia munkkeja. Teos vilisee viittauksia muihin kirjoihin ja nykypäivän sekä menneisyyden todellisiin henkilöihin. Kertomuksen lomassa keskustellaan Aristoteleestä, islamilaisista oppineista ja muusta - keskeiseen osaan kohoaa luostarin kiehtova kirjasto ja erityisesti yksi salaperäinen kirja sen kätköissä.

Hic sunt leones. Täällä ovat leijonat.

Juoni etenee ja munkkeja murhataan, joskaan kirjan ydin ei ole dekkarimaisuudessa vaan ideoilla ja ajatuksilla leikittelyssä, ja ehkäpä myös historian popularisoinnissa. Itsekin jonkinmoisessa uskonnollisessa yhteisössä eläneenä minua hauskuutti luostarin henkilögalleria ja vinksahtaneet väittelyt opillisesta puhtaudesta. Kyllä, kaikenlaisia ja kaikenmoisin motiivein varustettua tyyppiä sinne eksyy, eikä kaikki ole aina niin hurskasta kuin päälle päin näyttää.

Minua tämä siis viihdytti. Mutta kaksi vuotta sitten Salla valitsi saman kirjan kesäromaanikseen, eikä hän tykännyt siitä yhtään! :D Jos siis haluatte lukea kriittisemmän arvion, tsekatkaa linkki. Itseni kanssa enemmän samoilla linjoilla oli Amma Savosta.

*****

   "Entä te", sanoin lapsellisen itsepäisesti, "ettekö te koskaan erehdy?"

   "Useinkin", hän vastasi. "Mutta sen sijaan, että tekisin vain yhden erehdyksen, teen niitä monta. Sillä tavalla mikään niistä ei saa minua orjakseen."

(s. 388)

Karsikkopuu

Hankin kirjastokortin Hämeenlinnaan! Ensimmäinen upouudella kortillani lainattu teos on Ville Hytösen Karsikkopuu. Hytönenhän asui aikaisemmin Hämeenlinnassa - nykyään hän toimii muun muassa Tulenkantajien kirjakaupan nuorempana isäntänä, Tampereella.

Karsikkopuu on kaunis, muinaisella tavalla maaginen runokokoelma. Itämeren vanha kulttuuri, Vienan Karjala, Ruijanmaa. "Metsästäjien ja kalastajien salattua kieltä oli muistoina saduissa, urttien loruissa", sanotaan omistussivuilla. Ja sen alla itse omistus: "ämmöilleni oi ämmöilleni".

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja palasin sen pariin vähän väliä illan aikana, aivan kuten hyvän runoteoksen kanssa kuuluukin tehdä.

Tällainenkin kaunis sieltä sivuilta löytyi:


"Minkä minä mahan, kun luontoni on niin hellä,
että silmäni vettä valuu", valittaa maaliskuu ja valitaan
kuista kauneimmaksi. Otti ilkeä pieni mies kuun
mukaansa ja silloin jäi vuoteen aukko ajan mennä,
tuli kuivempi huhtikuu.
(s. 12)


Kauniita oli paljon. Ajatella, että joku osaa sanoa niin ihanasti, että aamu (joka "hiljaa otti käteensä ruohoisen kapustan") otti mukaansa myös "vitivalkoisen taivaan, aavan sinen halajavan haavan".
aavan sinen halajavan haavan
(s. 47)


Enkä voi mitään sille, että seuraavasta mieleeni nousee vallan eroottisia kuvia:
Nuijamies liikkui yksin. Yksisilmäinen tyttö.
Sen pituinen starina.
(s. 67)


(Tosiaan, starina. Sanokaapa se ääneen, nopeasti niin.)


Pidin myös runosta "Neljä itkuvirsiin päättävää laulajaa", jonka lay-out ei pääsisi oikeuksiinsa tässä blogisivulla (ja jota en siksi tähän laita). Siinä on Mateli, Lari, Moarie (josta en löytänyt linkkiä, mutta joka lienee Arhippa Perttusen sisko)  ja Mattvei (Perttusen poika, kaiketi). 


hiihti soita, hiihti maita, hiihti korpia kovia,


hän on jokaisessa 
meissä


(s. 42)


Hieno, hieno teos! 


tuikkuna paloi aapa 
(sivulla 47)

Kyllä, KYLLÄ!

"Onko kirjailijaksi tuleminen muuttanut sinua ja elämääsi?"

Jäin miettimään, kun kerran kysyttiin. Elämässä on niin monia asioita, jotka kasvattavat. On lapsena oloa ja vanhemmaksi tuloa, työntekoa, rakkautta ja aika ajoin surua. Uskoa uusiin alkuihin ja tervettä lempeä, kosketusta ja kesäpäivää. On juhlapyhiä rakkaiden kanssa ja ilman heitä, jolloin kaipuu saa sormet kirjaimille ja syntyy taas uutta tekstiä.

Ja siinäpä se kenties on: vaikka kirjoittaminen muuttaa elämääni, myös elämä vaikuttaa siihen, miten ja mistä kirjoitan. Joskus on vaikea ymmärtää, kumpi tapahtui ensin.

Kirjoittaminen työnä vaatii yksityisyyttä, mahdollisuutta uppoutua. Olen aina pitänyt itseäni sosiaalisena ihmisenä, mutta tämän työn myötä olen löytäni sisäisen erakkoni. Nautin siitä, että saan liikkua tukka harittaen ja pyjama repsottaen asunnossani, juoda haaleaa kahvia, levitellä papereita ympäri lattiaa, koska siten hahmottaa draaman kaaren paremmin. Ja havahtua vasta siihen, kun ovi käy. Kuinka kiitollinen onkaan kirjailija, kun sisään astuu ihminen, joka sanoo: "Älä huoli kulta, minä laitan meille pastaa." Sillä niinkin onnekkaasti voi kirjailijalle käydä tässä vaatimattomassa elämässä.

 

Mutta mitä työpäivän aikana sitten tapahtuu? Miksi tukka harittaa?

Kaikki kirjoittavat ihmiset tunnistavat tuon virtaavan, jännittävän tilan. Se on kuin sukellus aliseen; outo ja kiehtova todellisuus, missä mikä tahansa on mahdollista. Minä olen siinä tilassa silloin, kun sormeni takovat näppäimiä tahattoman kovaa ja tietyissä kohdissa - ehkä todella hyvän sivun tai kliimaksilauseen lopussa - heilautan oikean käteni ilmaan kuin elokuvien kapellimestari.

Kirjoittaminen opettaa kuitenkin myös nöyryyttä, sillä yksityisestä luonteestaan huolimatta se on sosiaalista toimintaa. Oman tekstin kohtaaminen ja tarkastelu kriittisin silmin pitää jalat maassa. Pikkuhiljaa kehittyy myös taito työstää tekstiä palautteen avulla ilman, että menettää alkuperäisen ideansa, äänensä tai sanomansa. En usko "darlingsien" tappamiseen, vaan jalostan niistä tarvittaessa jotain uutta. Sillä myös rakkauden edessä on oltava nöyrä, vaikka se joskus saisikin sinut sanomaan hupsuja asioita. Jotkut niistä jääkööt yksityiseen käyttöön. Kenties se on "hanipuppelin" tarkoitus - kaikella on paikkansa ja aikansa, eikä kaikea tarvitse julkaista kirjana tai kirjan sivuilla.

Koskaan en siis poista mitään vain tappamisen ilosta tai inhosta, tai siitä pelosta, että olen liiaksi siihen kiintynyt. Sellainen  karsiminen kuulostaisi selibaattisoturin joogalta, Ei-nimisen jumalan kumartamiselta pylly pystyssä, otsa maassa ja näkökenttä rusinaksi kutistuneena. Kamalasti on puhuttu Ein tärkeydestä. Vaihteeksi haluan julistaa, että joskus on osattava sanoa myös KYLLÄ! Kyllä kirjoittamiselle, elämälle, rakkaudelle ja kaikelle, mitä kyynikot patetiaksi kutsuvat!

Semmoinen on kirjailijan työpäivä. Paitsi ehkä niinä yksittäisinä kertoina, kun illalla vaihdetaan kuulumisia ja on pakko kertoa, että kirjoitin koko päivänä vain yhden lauseen. (Tosin ainahan siihen voi lisätä kuin Joyce: "Mutta se oli hyvä lause!")

Summa sumarum?

Kirjailija on onnellinen kirjoittaessaan. Jos kuluu viikko tai kaksi ilman mahdollisuutta työstää omaa tekstiä, tulee levoton ja tyytymätön olo. Siinä mielessä kirjoittaminen on hiukan niin kuin seksi.

Eli miten se on muuttanut elämääni? Ainakin sen kautta olen oppinut tuntemaan paremmin itseäni - sitä, mitä haluan, mistä nautin ja kuinka suurin nautinto syntyy jakamisesta, tarinan antamisesta toiselle ihmiselle. (Puhun nyt tietenkin kirjoittamisesta, mutta kyllä sama pätee myös seksiin. Ja ehkä elämään yleensäkin. Se on Kyllä-filosofiaa.)

Marilyn lukee englanniksi ja Leevi kääntää suomeksi

Nyt se on sitten ilmestynyt: James Joycen Ulysseksen uusi käännös! Suomennoksen takana on Leevi Lehto, ja kimppalukemaan haastaa Marjis Kirjamielellä.

Hämeen Sanomissa oli muutama päivä sitten koko sivun juttu kirjan ilmestymisestä. Leikkasin lehdestä kuvan Marilyn Monroesta lukemasta Ulyssesta, ja nyt se on kehyksissä työpöydälläni.

Marilynin vieressä taisi lukea "Hen lukee kirjaa"... Suomennoksessahan on käytetty uudissanaa hen feminiini-merkityksessä she. Ruotsissa hen-sanaa sen sijaan käytetään sukupuolineutraalissa merkityksessä hän.

Han/hon/hen ja hän/hen ja mikä piru olisi sitten suomalainen uudismies? Cock? Olen ihan sekaisin. Kun olen blondikin. 

Ulysseksen aion lukea heinäkuussa!