maanantai 31. tammikuuta 2011

Onko kaikki jo sanottu?

 No, ei ole! Vaikka uusimmassa Vihreässä langassa Anu-Elina Lehti kertoikin lukeneensa vuoden ajan yhä enemmän vanhoja klassikoita, "uudet romaanit harvoin lisäävät mitään kirjallisuuden kaanoniin". Minusta tämä on nykyajan tauti: suoritetaan ja suoritetaan, rajattomasti pullistutaan. Ja jos  ei onnistuta, haikaillaan menneitä kultaisia aikoja. Silloin kaikki oli uutta ja autenttista. "Kaikki tarpeellinen on jo sanottu". 

No, ei vissisti ole. Ei kaikkia keksintöjäkään ole vielä keksitty, vaikka niin on säännöllisin väliajoin luultu sitten höyrykoneen.

Minun pointtini kuitenkin on: mitä sitten, jos olisikin?  Pitäisikö lopettaa kaikki kirjoittaminen ja uuden lukeminen, koska vanhassa aina vara parempi?

Kaanonin käsite on myös debatin arvoinen, mutten aio mennä siihen tällä kertaa. Sillä kyllä minäkin mielelläni luen vanhoja kirjoja, klassikoitakin. Pohjimmiltaan Anu-Elina taisi tarkoittaa sitä, että kaikkea uutta ei ole keksitty modernilla tai postmodernilla aikakaudella: "On ollut hätkähdyttävää huomata, ettei ironia olekaan postmodernin kansalaisen kommunikointitapa, vaan sitä on harjoitettu yhtä terävästi jo 1800-luvulla."

Joka tapauksessa Vihreän langan sekä K-blogin (Mihin kirjaan palaat aina uudelleen ja miksi?) innoittamana etsin kaapistani vanhan tanskalaisen novellin, jota rakastin kouluiässä. Luin sen tuolloin yhä uudelleen, kunnes äitini lisäsi alkulehdellä olleiden nimikirjaimiensa eteen: Seijalle -86. Vuoteen kasikuus mennessä olin lukenut Steen Steensen Blicherin vuonna 1824 ilmestyneen Pitäjänlukkarin päiväkirjan noin kaksikymmentä kertaa. Viime yönä luin sen uudestaan yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Todelliseen, noin sata vuotta ennen julkaisua sattuneeseen tapahtumaketjuun pohjautuva novelli kertoo nuoresta miehestä, joka haluaa papiksi, mutta päätyy kartanon palvelijaksi, sotilaaksi, sotavangiksi Siperiaan ja lopulta kotipitäjänsä lukkariksi. Kehityskertomus, rakkaustarina ja tragedia, kirjoitettu välähdyksenomaisten päiväkirjamerkintöjen muodossa. Alunperin tarina ilmestyi jatkokertomuksena aikakauslehdessä. Ehkäpä novellin melodramaattinen traagisuus (päähenkilön onneton rakkaus kartanonneitiin) kosketti minussa samoja sydämensäikeitä kuin Humisevat harjut, jonka luin viime syksynä. Tai Bollywood-leffat ja Suomi-filmit. Tai kenties ihastuin tekstissä vilahtelevaan latinaan, koska tunnistin vieläkin monet Søren-herran lausahdukset: "Vae me miserum!" Minähän tein barbeistanikin nunnia nenäliinojen avulla.

Kirja myös tuoksui ihanalta. Sellaiselta kunnolliselta, tosivanhalta pehmeältä.

Tämän blogitekstin kuva on muuten valittu siksi, että Anu H. halusi nähdä, miten hiihdetään niin kuin Friendien Phoebe juoksee. Onko kaikki siis jo urheiltu, kun en keksinyt mitään uutta vaan imitoin TV-hahmoa? ;)





sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Beautiful Blogger

 Mielestäni kauniita ja tunnustuksen ansaitsevia blogeja on valtavasti, oli todella vaikea rajoittaa lista seitsemään! Tässä kuitenkin ehdotus, anteeksi että jouduin ehkä jättämään siitä pois juuri Sinun blogisi!




Johanna Hulkko ja Marjo Heiskanen antoivat minun blogilleni tämän kauniin tunnustuksen. :) Kannattaa tsekata heidänkin bloginsa: sekin on kaunis ja tunnustuksen arvoinen!

Pelin sääntöjen mukaan listaan tänne seitsemän asiaa itsestäni:
 - Lohkaisin romaaniennakosta suksirahat, rakastan hiihtämistä!
- Hiihtäessäni näytän samalta kuin Friendien Phoebe juostessaan.
- Rakastan myös saunomista.
- Syksyllä minulta ja vaimolta tulee keittokirja, jossa esittelemme kaunokirjallisuuden keinoja käyttää ruokaa symbolina, metaforan aineksena, tunnelman luojana tai teeman kantajana.
- Keväällä 2012 minulta ilmestyy romaani, jonka (työ)nimi on Pohjan akka.
- Tänä keväänä osallistun folkloristiikan Kalevala-kurssille, joka on huimaavan, pökerryttävän mielenkiintoinen.
- Rakastan tarinoiden kieputtamista!



lauantai 29. tammikuuta 2011

Journalismin taso?


Eilisessä Pressiklubissa (mainio ohjelma!) keskustelivat toimittajaherrat Jarkko Sipilä (MTV3) ja Jouni Tervo (free lance) vähemmistövaltuutettu Eva Biaudetin kanssa. Hoo! Kyllä nousi karvat pystyyn. 

Toimittajasetien mielestä on aivan oikein, että kaikkien rikosten yhteydessä mainitaan tekijän "tausta". Biaudet painotti, että sillä on merkitystä vain tuntomerkkien antamisen kannalta. Muuten se ei palvele ketään. Toimittajat tekevät koko ajan valintoja sen suhteen, mitä tietoa jakavat mediassa. Rikosten yhteydessä harvemmin julkaistaan tekijän lempiväri tai hänen suosimansa hammastahnamerkki

Jouni Tervo tuumasi, että jos ei syyllisen taustaa paljasteta, niin lukijahan automaattisesti luulee tätä valtaväestöön kuuluvaksi. Sitten hän listasi suomalaisen tuntomerkit: "valkoihoinen, Suomessa suomalaisille vanhemmille syntynyt, täällä kaiken ikänsä asunut ihminen." Kas, kun ei vielä lisännyt, että suomenkielinen. Tai mies. Joka tapauksessa minäkään en olisi suomalainen noiden kriteereiden mukaan. Enhän ole asunut täällä "kaiken ikääni".

Tällaista "me vaan julkaistaan tietoa, se on neutraalia" -soopaa harrastetaan ikävän usein mediassa. Aikaisemmassa blogitekstissäni pohdin sitä, miten oma kirjoitustyylini on pikemminkin journalistinen kuin tieteelliseen tyyliin tärkeilevää jargonia. Nyt ihan nolottaa. En minä yllä mainitun tyylinen "journalistinen" halua olla. Kaipaan  vain asiatekstien selkeyttä, miellyttävää luettavuutta.


Toinen esimerkki kvasitieteellisestä mukamas tutkivasta journalismista on muutaman päivän takainen Hesarin kulttuurisivujen "avoimena datana" julkaistu kustantamovertailu. Ensin katsoin, että kappas! Mukavaa, kun Avain on kahdeksannella sijalla. Sitten luin jutun tarkemmin, ja sehän oli täyttä soopaa. Toimitus keksii päästään pisteytyssysteemin, jonka mukaan arvioidaan kaunokirjallisuutta julkaisevien kustantamojen saamaa julkisen huomion määrää ja myyntilukuja. Sitä sitten kutsutaan "kirjallisen laadukkuuden vertailuksi". Moisella numeronäpertelyllä ei ole mitään tekemistä taiteen tai sen laadun kanssa.

Pistetytyssysteemi paljasti jotain olennaista Hesarin kulttuuritoimituksen arvoista. Toimittaja itsekin myönsi (jutun alla olevassa keskustelussa), että Hesarin oman esikoiskirjapalkinnon pisteitä oli painotettu liikaa. Se oli arvioitu 30 pisteen arvoiseksi, kun Kalevi Jäntistä sai 10, ja Runebergistakin vain 20 pistettä. Käännösoikeuksien myynnistä sai vähemmän pisteitä, vaikka itse näkisin alueemme kirjallisuuden leviämisen ulkomaille  merkittävänä kultturityönä. Pistemääriä ei myöskään suhteutettu mitenkään kustantamon kokoon tai siihen, miten kauan se on kirjoja julkaissut, vaikka vertailu oli kymmenen vuoden ajalta. Onhan nyt sanomattakin selvää, että isommasta otoksesta tulee erilaisia numeerisia lukuja kuin pienemmästä. (Verratkaa vaikkapa väkiluvultaan pienen Suomen syöpätapausten määrää runsasväkisemän Saksan vastaaviin). Eikä viidessä vuodessa ehdi yhtä paljon kuin kymmenessä, olipa "laadukkuuden" taso mikä tahansa. 

Toimittaja myöntää, "että pistemäärien vertaaminen keskenään oli tietoisen provosoivaa." Sepä lienee tällaisten juttujen tarkoituskin. Kulttuurisivuilla sillä harvoin saadaan aikaan todellista hallaa tai onnistutaan lietsomaan vihaa ihmisten kesken. Kirjamaailmassa - vaikka siellä kilpailua esiintyisikin - tehdään kuitenkin yhteistä työtä kulttuurin ja taiteen puolesta.

Rikosuutisoinnissa sen sijaan tällaiset muka-puolueettomat, kvasitieteelliset, Rita Skeeter-tyyliset lampaanvalkeaan tilastokaapuun verhoutuneet sudet ovatkin jo hiukan eri juttu.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kirjastossa: Kaikki muuttuu paremmaksi

Hannan Kirjainten virrassa oli hieno esittely kirjasta Kaikki muuttuu paremmaksi! 
"Kirja puhuttelee siis myös aikuista lukijaa, kun näin ajan tuoman armollisuuden turvin voi tarkastella omaa nuoruuttaan ja samalla miettiä sitä, millainen ihminen sitä on nyt. Siksi uskon, että kirjan sanomaan ja kirjoittajiin voi samaistua muutkin kuin homoseksuaalit nuoret. Ihmisten elämäntarinoissa on voimaa."
Myös Anu Silfverbergin kolumni Hesarissa kannattaa lukea:

"Intouduimme ystävän kanssa listaamaan kaikkea sitä, mikä keskimäärin paranee. Ystävyys. Parisuhteet. Seksi. Työ. Bileet. Suhde rahaan. Suhde perheeseen ja itseen.
    Ja suhde omaan kehoon! Seksuaalinen häirintä esimerkiksi hävisi jonnekin viimeistään kolmenkympin paikkeilla. On oikeastaan käsittämätöntä ajatella, että ikävuosina 12–25 pelkkä julkisissa tiloissa liikkuminen antoi kelle hyvänsä pölvästille oikeuden ilmaista näkemyksensä tai toiveensa allekirjoittaneen perseen suhteen."

Alkukeväästä (huom! Toiveikkaasti kutsun sitä "kevääksi" enkä esimerkiksi "lopputalveksi") Helsingin kirjastoissa voi käydä kuuntelemassa ja osallistumassa keskusteluun kirjan teemoista. Ohjelmassa on muun muassa näyttelijä Jani Toivolan lukemia otteita kirjasta.

3.2. Töölön kirjasto, Mika Waltari-Sali, 4.krs., klo 18.30
Keskustelijat: Alex Nieminen, Johanna Laitinen, Oras Tynkkynen, Anna Moring, Katriina Koskinen

16.2. Kirjasto 10, Stage, klo 18.30
Keskustelijat: Tuomo Railo, Anna Kortesalmi, Tommi Laitio

2.3. Rikhardinkadun kirjasto, Kirjallisuussalonki, 3. krs., klo 18.30
Keskustelijat: Seija Vilén, Panu Mäenpää, Saku Tuominen, Ani Kellomäki, Laura Vehkanen
 

maanantai 24. tammikuuta 2011

Luemme ääneen

Nautimme suuresti ääneen lukemisesta, vaimo ja minä. Rakkaimmat muistot ovat niiltä viikoilta, jolloin uppouduimme Helena Sinervon Runoilijan talossa -romaaniin ja kävimme  katsomassa sitä myös Rauman kaupunginteatterissa. Se oli hieno, hieno! Sofi Oksasen Baby Jane oli myös merkittävä yhteinen kokemus. Tosin sitä ei teatterissa näytetty, mutta Puhdistus nyt kuitenkin. Ravisuttava.

Nyt luemme Maijaliisa Dieckmannin lastenkirjaa, Väläys pimeässä. Sen teksti sopii hyvin ääneen luettavaksi, mikä onkin lastenkirjassa tärkeää. Paljon sellaista liittyy pistekirjoituksen syntyyn, josta meillä ei ollut aavistustakaan.

Välillä kävimme Gita Mehtan Joen sutran äärellä. Luin tarinan musiikista ja luonnosta. Tiesittekö, että sävel re on kuin vasikka, joka kutsuu äitiään? Tai jos laulat ga (länsimaisella asteikolla mi) nopeasti kolme kertaa, on se kuin määkivä vuohi? Pohjimmiltaan tarina kertoi kuitenkin neroudesta ja julmuudesta - ei ole helppoa olla neron lapsi: "Nerous on kuolleessa kulmassa ihmisten maailmaan nähden, se ei tajua omaa julmuuttaan."

Vanhainkodissa työskennellessäni luin asukkaille muun muassa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1:stä. Kumpikin toimi hyvin. Valintojen ei aina tarvitse olla perinteisiä, Pohjantähteä ja Seitsemää veljestä. Ikä ei ole este monipuolisesta kirjallisuudesta nauttimiselle.

Kun kaksi vanhinta lastani olivat pieniä, nautin erityisesti kaikenlaisten kirjojen ääneen lukemisesta. Ihanaa, että vain muutaman vuoden kuluttua Kuuttikin on siinä iässä, että voimme maata tuntitolkulla sängyllä kirjoja lukien ja niitä näitä höpöttäen!

Lukeeko kukaan muu kirjoja rakkaille ihmisilleen?

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Sukupuolineutraalia avioliittoa kaivataan!

Nyt on sitten sekin ohi, sosiaaliviraston kotikäynti. Tämä oli tapaaminen numero kaksi. Kolmas kerta on se, kun valmiit kaavakkeet haetaan toimistolta allekirjoitettavaksi. Niitä ei voi postittaa kotiin, koska tapaamisia on oltava kolme. Sillä lailla adoptioneuvonta toimii.

Ystävällisiähän ne viranomaiset olivat, ei siinä mitään. Työtään tekevät. Systeemi vain on niin pielessä kuin olla vain voi. Typerää.

Kysyvätkö sosiaalitädit sisäistä adoptiota hakevalta heteroparilta, milloin he oivalsivat pitävänsä ”vastakkaisesta” sukupuolesta? Hedelmöitysklinikalla lahjasoluista alkunsa saaneiden lasten hetero- tai biseksuaalisia isiä ei lapsen synnyttyä tentata, eikä heidän vanhemmuuttaan kyseenalaisteta.

Sosiaalitoimistoa ei kiinnosta se, että valmiuttamme vanhemmuuteen on jo testattu – mikäli sellaista asiaa edes voi etukäteen testata – hedelmöitysklinikan psykologin vastaanotolla. Käynti on pakollinen kaikille hoitoihin hakeutuville ihmisille, ja sen pitäisi riittää myös sosiaalipuolen viranomaisille. Vai epäilevätkö he klinikan psykologin lausuntoa? Nämä työntekijät eivät ainakaan epäilleet mitään. Tapaamisia nyt pitää vain järjestää, kun kyseessä on "adoptio", vaikka hekin myönsivät, että oikeastihan olen ollut lapseni  äiti alusta asti. Tämä nyt on tällaista. Byrokratiaa.

Työtään he vain tekivät. Jostainhan heidänkin on leipänsä saatava. Ilkeyttäni emme tarjonneet heille edes kahvia, kun siinä istuivat ruokapöydän ääressä.
Niin. Yhdessä oltiin raskauden alkumetreiltä saakka ja sitä ennen, kun vasta suunnittelimme perheenlisäystä. Yhdessä kävimme läpi raskauden, ja minä olin mukana synnytyssairaalassa. Meillä oli perhehuonekin. Kun vauva syntyi, kukaan sairaalan työntekijöistä ei kyseenalaistanut vanhemmuuttani. Neuvolassakaan minua ei kohdella sen kummemmin kuin ketään toista. Kotona vaihdan yhtälailla vaippoja ja hoivaan, yhtälailla iloitsen ensimmäisistä hymyistä ja kannan huolta ensinuhasta. Olen aina ollut lapsemme äiti, mutta lain silmissä olen vieras nainen, joka haluaisi adoptoida hänet. Siksi minua pitää tarkkailla ja kelvollisuuteni kyseenalaistaa.

Kuka tahansa äiti tai isä osaa kuvitella, miltä tämä tuntuisi omalla kohdalla.

Myös heteroparit joutuvat läpikäymään byrokratiaprosessin hakiessaan sisäistä adoptiota. En vähättele heidän kokemuksiaan; myös he voivat tuntea olonsa ahdistuneeksi, kun vuosikausia vanhemman roolissa ollutta ihmistä tentataan ja kotona käy viranomaisia. Meidän tapauksemme on kuitenkin selkeämmin verrattavissa mihin tahansa perheeseen, johon syntyy lapsi  hedelmöityshoitojen avulla. Joutuisimme tähän prosessiin myös silloin, jos vauva olisi saanut alkunsa minun lahjoittamastani munasolusta ja olisi näin biologisestikin lapseni.

Nykyinen sisäisen adoption pitkittynyt paperinpyöritys monine tapaamisineen on selkeästi syrjivä käytäntö, jossa ei ole ajateltu perheen ja lapsen etua.  Jopa niinkin yksinkertainen asia kuin mahdollisuus jäädä isyysrahakautta vastaavaksi ajaksi kotiin on tehty taloudellisesti haasteelliseksi. Periaatteessa minulla on siihen oikeus, mutta en silti saa Kelan tukea ennen kuin adoptioprosessi on viimeistelty, ja sehän vie noin puoli vuotta. Lainarahalla sitten kustansimme ”isyyslomani”. En nimittäin halunnut käydä töissä vauvan ensimmäisen kuukauden aikana. Tahdoin rauhassa tutustua häneen, tottua uuteen tilanteeseen ja tukea vaimoa käytännön asioissa keisarinleikkauksen jälkeen. Vauvanhoitokin on ensimmäisen kuukauden aikana niin intensiivistä, ettei sitä pitäisi jättää yhden ihmisen yksin tehtäväksi.

Kotikäynti on sosiaalipalvelujen resurssien tuhlausta. Käyttäisivät senkin ajan niiden perheiden tukemiseen, jotka todella tukea tarvitsevat. Sosiaalitoimi tekee arvokasta työtä palvellessaan perheitä, jotka jostain syystä elävät vaikeassa elämäntilanteessa. Mutta ei meillä ole erityisongelmia, emmekä elä taloudellisessa ahdingossa. Lapsemme eivät tarvitse ylimääräistä tukea arjesta selviytymiseen, eikä heillä ole sosiaalisia sopeutumisvaikeuksia. Soveltuvuuttamme ”adoptio”vanhemmiksi ei kannata syynätä, koska kuka tämän lapsen hoitaisi ja kasvattaisi, jollemme me? Ei häntä kenellekään toiselle anneta, eikä minua heitetä ulos yhteisestä kodista. Meidän tarkkailuumme käytetyt verorahat menevät yksinkertaisesti kankkulan kaivoon. 

tiistai 18. tammikuuta 2011

Se muhii ja porisee: keittokirjan kimpussa

Kirpaisi.
Sain palautetta kirjallisuustieteen verkkokurssin ohjaajalta. Painoin kommentit visusti mieleeni ja niitä myöhemmin itsekseni tutkiskelin ja yhdessä vaimon kanssa juttelin. Kun vauva nukkui ja telkkarikin oli suljettu, makasimme parisängyllä ja mietimme, miten paljon syksyllä ilmestyvän keittokirjamme esseissä pitäisi painottaa kirjailijoiden elämää ja taustaa. Anna kuuluu selkeämmin siihen koulukuntaan, joka tarkastelisi mieluummin tekstiä tekstinä; minä katselen maailmaa biografisemmin. Onhan tekijän käsite tehnyt viime vuosina paluuta kirjallisuustieteeseen muun muassa postkolonialismin myötä.

Kirjaa tekiessä nautinnollisia ovat juuri tällaiset keskustelut, omien ajatusten ja näkemysten muokkautuminen niiden avulla. Oppimiseksikin sitä voisi kutsua. Toisen ihmisen kommentit auttavat huomaamaan, että se mitä halusit sanoa (esimerkiksi perinteisistä naisten elämänpiiriin kuuluvista asioista, joita intialaiset mieskirjailijat harvemmin kuvaavat, koska heillä ei ole ollut pääsyä naisten suljettuihin ympäristöihin kuten keittiöön)  saattaakin kuulostaa hätäisesti kirjoitettuna asenteelliselta sukupuolijaottelulta. Kovilta yleistyksiltä, jotka vaatisivat tuekseen lisäesimerkkejä.

Se kieltämättä kirpaisee. Kun antaa itsestään pöllön vaikutelman, ja kurssiarvosana laskee niin että ropisee. Ihan syystäkin.

Lisäpurtavaa toi kurssinvetäjän muistutus siitä, ettei realistinenkaan romaani ole  todellisuuden peilikuva. Fiktiossa kuvattu intialainen arki ei ole mikään malliesimerkki tosielämästä. Kyllähän minä senkin tiesin, mutten tiedostanut haamuja kuluneista asenteista jääneen kieleeni ja mieleeni. Sinne tekstin sekaan ne kummitukset kuitenkin putkahtivat. Toisaalta omien kokemusten heijastelu romaanien tarinoihin ja tarinoista on luonnollista ja sopii vähemmän tieteelliseen esseeseen hyvin. Sitä tekevät myös monet kirjabloggaajat. Satunnaiset hypyt ja sivupolut ovat mielenkiintoisia. 

Tyylini on ehkä hiukan journalistinen silloin, kun en kirjoita fiktiota. Sujuvassa ja luettavassa tekstissä on vahvuutensa, mutta kirjallisuustieteen näkökulmasta se saattaa olla liian yleistävää ja subjektiivisilla mielikuvilla pelailevaa. En silti aio luopua ilmaisun selkeydestä jatkossakaan: koppuraisiksi kuivuneista kielenkannoista kirvonnut akateeminen jargon on minusta samanaikaisesti pompöösiä ja pölyistä. Kannatan tieteen kansantajuistamista! (Tieteen popularisoinnin ja populismin eroista voi lukea vaikkapa täältä  ja tarinallisuudesta tieteen popularisoinnin yhteydessä täältä  )

 
(Ja intialaisten naisten suhdetta ruokaan on tutkinut Neema Caughran. Viimeisimmästä Kimppu-lehdestä luin.)



Tästä tuli nyt hapuileva blogi-entry. Ensi kerralla enemmän romaanikässärin työstämisestä - sain juuri ensimmäiset kommentit sitä varten eivätkä ne kirpaisseet lainkaan! :D
Sitä ennen kuitenkin tapaan sosiaalipalvelujen adoptioneuvojat perheen sisäisen adoption käsittelyä varten. Hermostuttaa, ärsyttää, kirjoitan siitäkin lisää myöhemmin.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Herra Darwinin puutarhuri (go-with-the-flow-kirjastoreissulta)

Paras tapa käydä kirjastossa on mennä summamutikassa hyllyjen väliin, antaa sormien hipoa kirjankantoja, poimia yksi, poimia toinen, tuoda kotiin kolmas. Ihan ilman suunnitelmia tai suorittamisen pakkoa. Sillä lailla minä kävin tällä viikolla kirjastossa ja palasin kotiin kassi täynnä kirjoja. Yksi niistä oli Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Se kertoo yhdestä talvesta pienessä englantilaiskylässä - itse Darwin ei pääse ääneen vaan kerronnasta pitävät huolen kyläläiset.

Tämä on yksi parhaita lukemiani kirjoja! Kieli on ihmeellistä, se kuvaa hyvin ihmisen tapaa ajatella. Pidin moninaisista luonnollisesti vaihtuvista minäkertojista, joiden ajatukset soljuvat tekstissä limittäin ja lomittain. Nautin erityisesti teoksen huumorista, vähän väliä hymähtelin huvittuneena Darwinin puutarhurin skeptisille ajatuksille (Jumalaa koskien) ja seurakuntalaisten totisen touhottaville rukouksille:

Välillä Sinä taidat unohtaa minut. On tärkeitä asioita. Minä ymmärrän. Täytyy suojella Kuningatarta ja Pääministeriä. Amen. Kai tämä heistä riittää, nyt kun Sinä olet minun kanssani. Kun Sinä et ehdi lähetä Enkelisi tai Pyhimys. En minä silti paavinuskoinen ole. 
(s. 121)

Kyläläiset haaveilevat omiaan ja keskustelevat välillä Lajien synnystä. Mary Kenny haluaisi itsekin kirjoittaa kirjan:

Minun lukijani on varmasti sivistynyt nainen eikä hän kaupassa jätä kirjaa käsistään siksi että kirjailijan nimi on vielä tuntematon vaan hän lehteilee sivuja, ei taivuttele niitä, ja aionkin vaatia kunnollisen sidonnan jotta kirjaa voi lukea mukavasti sängyssä, mutta jos hän rupeaa lukemaan illalla ei ehkä malta nukkuakaan, ihan piakkoin alan kirjoittaa, Mary Kenny sanoo.
(s. 96)

Romaani toi myös esille Darwinin teorian varjopuolia, esimerkiksi erään huijarin ajatuksia siitä, miten yhteiskunnan tulisi suhtautua "elinkelvottomiin yksilöihin". Mutta pääasiassa nokakkain ovat tiede ja uskonto, kuitenkin lempeällä ja inhimillisellä tavalla. Olivathan Darwinin uudet opit aikoinaan kovin hämmentäviä ja outoja.

Darwinin puutarhuri on huomattu kirjablogeissakin, esimerkiksi Koko lailla kirjallisesti.

Kristina Carlsonin mielenkiintoisen haastattelun Aamun kirjassa voi kuunnella tästä linkistä.

*****

Jostain syystä kirjastosta kulkeutui kotiin tällä kertaa muitakin kristillisyyttä käsitteleviä romaaneja:

Jukka-Pekka Koskisen Viisi todistajaa kertoo Jeesuksesta viiden aikalaisen näkökulmasta. Jani Saxell arvioi teoksen Kiiltomatoon: "Lukijan on turha hakea romaanista vahvistusta omalle uskolleen tai epäuskolleen. Koskinen jättää viisaasti paljon rivien väliin". Jotain imua  ja viihdettä kerronassa on, koska unohduin kirjan pariin tunniksi aamuyöllä, vaikka piti vain vilkaista. Koskisen muuhun tuotantoon voi tutustua hänen nettisivuillaan.

Marek Halterin Sarah on kertomus Raamatun Saarasta, joka nauroi. Luin tämän kirjan asuessani Calgaryssä ja ihastuin siihen silmittömästi. (Vai oliko se sittenkin Anita Diamantin  Punainen teltta?) Saa nähdä, ehdinkö/jaksanko lukea kirjan uudelleen ja pidänkö siitä tällä kertaa yhtä paljon. Saara on yhä mielestäni yksi mielenkiintoisimpia Vanhan Testamentin henkilöitä.

(Kirjastosta tarttui muutakin mukaan, muun muassa Jake Chapmanin Memoirs of My Writer's Block. Lainasin sen, koska luin huolimattomasti "writer's blog". Ajattelin: "Haa! Kirja kirjabloggaajista!" Väärin! :D Voi olla, että palautan romaanin kirjastoon lukemattomana...)




perjantai 14. tammikuuta 2011

Väläys pimeässä

Niin vain napsahti Avaimen kirjalle Arvid Lydecken -palkinto! Maijaliisa Dieckmannin Väläys pimeässä kertoo sokeainkirjoituksen keksijän Louis Braillen ja suomalaispoika Leon elämästä. Kirja on ehdokkaana myös IBBY Finlandin Outstanding Books for Young People with Disabilities -palkintoon. Onnea!

Kyllä on Avain astunut tyylillä lastenkirjallisuuden saralle: kustantamo julkaisi viime vuonna kaksi lastenkirjaa, joista toinen (Mika Keräsen Hopeinen aarrearkku) on palkittu Virossa. Ei sillä, että kirjallisuuspalkinnot määrittäisivät hyvän kirjallisuuden. Mutta saahan näille nyt kuitenkin kippistää. Hieno juttu!

En ole vielä lukenut  Väläystä pimeässä, mutta Lastenkirjahyllyn Päivi Heikkinen-Halttula on arvioinut sen blogissaan. Hopeisesta aarrearkusta kirjoitin muutaman sanasen Pukinkonttiin, jonka linkitän tähän useammastakin syystä. Pääasiassa kuitenkin siksi, että minusta lasten- ja nuortenkirjoista pitäisi puhua paljon enemmän. Ja vaikka vanhat klassikot (kuten Eric Carlen Pikku toukka paksulainen, jota testataan meillä jo kolmannen lapsen kanssa) ovat aina ihania, on riemastuttava törmätä uusiin, laadukkaisiin pienten ja vähän isompienkin lasten kirjoihin.

Yksi todella lupaava uutuus tänä keväänä on Hanna van der Steenin Ennustus, jonka ensimmäisen luvun voi lukea hänen blogistaan

Nämä asiat ovat nyt kovasti mielessä, koska kävin muutama päivä sitten kirjastossa , josta lainasin muun muassa kasan Vinski-lehtiä. Viime vuoden viimeisessä lehdessä kun sattui olemaan Maijaliisa Dieckmannin artikkeli sokeainkirjoituksen taiasta.

Niistä aikuisille suunnatuista kirjastokirjoista kirjoitan sitten huomenna. 

tiistai 11. tammikuuta 2011

Tieteiden yö!

Tammikuun 13. Rosebudin kaupassa, Mariankatu 21, Helsinki
Tiede ja arki:

*   kello 18.30: LAPSIPERHEEN ARKI,­ entäs kun arkea pyörittää kaksi äitiä!
Anna Kortesalmi, mukana kirjassa Hullu akka (Like 2010)
Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain 2010)
- ja kummatkin mukana kirjassa Kaikki muuttuu paremmaksi (Paasilinna 2010) 
 
*   kello 19: KUN ARJESTA PUTOAA POHJA ­ 
tai kuinka elämä jatkuu (aikuisen) lapsen itsemurhan jälkeen.
 Martti Lintunen:  Älä yritä unohtaa (Prometheus 2010)
 
*   kello 19.30: SEIKKAILIJAN ARKI, ­ 
ulkomaankirjeenvaihtaja tositoimissa Venäjää ja Kaukasusta kiertäen, sodasta rauhaan.
Anna-Lena Laurén: Sitten saavuin Moskovaan (Teos & Söderströms 2010)
 

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Teksti poukkoilee, hapuilee, kiertelee

”Suomessa kirjallisen teoksen synnyn lähteille on pyritty pitkälti kirjailijahaastattelujen avulla, joissa kirjailijat kertovat itse, kuinka heidän teoksensa ovat syntyneet.” Mutta teoksen syntyä voi tutkia myös vanhoja käsikirjoituksia tonkimalla. Omaelämäkerrallisen romaanin kässäristä voi huomata vaikkapa sen, miten romaanin kertojaminä oikeastaan muodostui, missä vaiheessa faktat muuttuivat osaksi fiktion poetiikkaa.

Hanna Karhu kirjoittaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimessa 3/2010 geneettisestä kritiikistä eli kirjojen kirjoittamisprosessien tutkimuksesta. (Avain-lehdellä ei muuten ole mitään tekemistä Avain-kustantamon kanssa – nimi vain sattuu olemaan sama.) Hän kuvailee sitä, miten teos on käsikirjoitusvaiheessa vielä työstymisen tilassa: se ”poukkoilee, hapuilee, hakee, kiertelee ja saattaa palata takaisin jo kirjoitettuun”. Sivupolut ja umpikujat kuulostavat tutuilta... Mielenkiintoista onkin se, miten tutkija löytää keskeneräisestä tekstistä toteutumattomia mahdollisuuksia tai yllättäviäkin tekstienvälisiä yhteyksiä. Lisäksi rönsyt voivat kertoa sensuurista tai itsesensuurista, joka juontaa ajankohdan arvomaailmasta tai siitä, millaisena kirjoittajana kirjailija itseään pitää. Jos joku on mielestään vaikkapa totinen intellektuaali, liialliset viihtellisyydet rytistyvät roskakoriin.

Kirjoituskoneiden ja sulkakynien aikaan teokset kirjoitettiin monta kertaa uudestaan. Itselleni työskentelytapa on vieras: muokkaan tekstiä mieluummin epäkronologisesti koko ajan kaikkialta. Luulinkin, ettei kukaan enää ”kirjoita uudestaan”, ja ”Montako kertaa?” on jo kuollut ja kuopattu fraasi. Sitten juttelin Helmi Kekkosen kanssa Avaimen glögi-illassa.

Helmi kertoi kirjoittavansa työn alla olevaa romaaniaan uudestaan alusta loppuun. Se kuulemma avaa aivan uusia ovia tarinaan. Olen yhä skeptinen, mutta Helmi vaikutti ihmeellisen innoittuneelta kertoessaan työtavastaan. Jotain siinä siis täytyy olla. Ja siinä mielessähän minäkin ”kirjoitan uudestaan”, että joku yksittäinen muutos saattaa kiepauttaa koko tarinan ja sen merkitykset päälaelleen. Sitten pitää taas asetella A-neloset ympyrään lattialle, ja kissa istuu jokaisen päälle vuorotellen.

No, jokaisella on työtapansa.

Artikkelinsa lopussa Karhu tuo esille kirjallisuudentutkija Grésillonin ajatuksen siitä, että käsikirjoitukset ovat teoksen synnyn lisäksi tekijyyden synnyn paikkoja.

torstai 6. tammikuuta 2011

"Jumala, taon ja taon ja taon,/ pyytäen, herjaten, rukoillen taon."

Ammattina suomalainen kirjailija. Tällä viikolla olen katsellut TV1:n dokumenttisarjaa, jossa on tunnin pätkissä esitelty tunnettuja suomalaisia kirjailijoita, heidän tuotantoaan ja elämäänsä haastattelujen kautta. Huomenna on vuorossa enää Jari Tervo, ja siihen sarja taitaakin päättyä.

Aila Meriluoto tuli tänään lähelle. Niin viehättävä ja mielenkiintoinen henkilö. Ina on kirjoittanut hienon tekstin blogiinsa Panu Rajalan kokoamasta Meriluodon elämäkerrasta, kannattaa tsekata sekin.

Minun on mentävä kirjastoon heti, kun se huomenissa aukeaa. Ei sitä Rajalaa hakemaan, vaan Meriluotoa itseään.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Tämän päivän Hesarissa

Helsingin Sanomissa on nyt sitten vaimon & minun parihaastattelu, Kuutti ja Nappi-kissa ovat myös mukana. Juttu on tosi valoisa ja myönteinen. :)

Kirja-arvioiden lisäksi lehdissä näkyy siis silloin tällöin myös kirjailijan naama. Olen miettinyt paljon sitä, miten media luo jostain kirjailijasta tietynlaisen kuvan, ja mitä itse voimme tehdä tasapainottaaksemme vaikutelmaa. Yksi tämän blogin tarkoituksista onkin luoda kanava, jonka kautta saan puhua myös taiteellisista intohimoista ja kirjallisista kiinnostuksenkohteista. Pitemmän päälle se taitaa olla lukijoillekin antoisampaa, vaikka mukavahan se on ihmissuhteistakin lueskella.

Minun tai oikeammin Mangopuun kohdalla media on nostanut kaksi aihetta yli muiden: lesbouden ja hihhuliuskonnon. Esimerkiksi MeNaisten kevään haastattelussa keskityttiin juuri julkaistun romaanin uskontoteemaan, syksyn artikkelissa olikin jo mukana vaimo ja vastasyntynyt Kuutti-poika. Kirjallisuudenopintojani ei ole erityisesti painotettu, paitsi tietenkin Ylioppilas-lehdessä.

Varsinaista kirjailijahaastattelua Hesari ei ole pyytänyt. Ehkäpä lesboudella on enemmän uutisarvoa. ;) Itse kyllä koen kirjailijantyöni asiana, jonka eteen olen tehnyt enemmän töitä ja joka on mielestäni kiinnostavampi kuin seksuaalinen suuntautumiseni. Mutta kiva, että tekivät jutun. Haastattelija ja kuvaaja olivat mukavia, tarjosimme heille kahvitkin. Eikä ihmissuhdejuttuja tulisi tietenkään vähätellä, elitismiähän se sellainenkin nenännyrpistely on.

Olen iloinen, että maakuntalehdet ovat halunneet haastatteluja, ja erityisen onnellinen Tehy-lehden kansikuvajutusta. Kirjamessuilla olen tavannut useita ihmisiä, jotka muistavat minut Voimala-ohjelmasta. Mediahuomiolla on merkityksensä: jollain laillahan ihmisten pitää kuulla siitä, että tällainenkin kirja on julkaistu. Semminkin, kun kirjakaupat usein keskittyvät muutamaan suureen nimeen ja odottavat lukijoiden tilaavan muut kirjat erikseen. Mitenkäs tilaat, jos et ole edes kuullut?

Pitkissä haastatteluissa tutustuu myös toimittajaan. Avun ja MeNaisten juttujen ansiosta seurailen nykyään Eve Hietamiehen ja Taina Latvalan töitä. Molemmat hyviä kirjoittajia ja miellyttäviä ihmisiä. Latvalan Paljastuskirjan luin heti ja pidin paljon; Hietamiehen Yösyöttö on vielä lukematta, koska aihe saa minut yhä epäterveen liikuttuneeksi: ajatelkaa nyt pientä vauvaa, jonka äiti hylkää noin vain! Ajatuskin itkettää. Äiti-tytär Hirvisaari-Hietamiehen käsikirjoittaman, erinomaisen Tauno Tukevan sota –televisioleffan katselin ja sekin itketti, kun Tauno joutui lähtemään rintamalle ja jättämään lapsensa ja raskaana olevan vaimonsa kotiin.

Mietin, mistä seuraavan romaanini ilmestyttyä kirjoitetaan, vai kirjoitetaanko enää mistään. Tai ehkäpä sitten keskitytään enemmän romaanin kieleen ja rakenteeseen – asioihin, joita onkin käsitelty paljon kirjablogeissa. Kiitos siitä!