Orja

Isaac Bashevis Singerin Orja oli ahdistava lukukokemus. Silti en jättänyt sitä kesken.

Tämäkin kirja on Antikvariaatti Hämähäkin löytöjä. Sain sen käsiini viime viikon tiistaina - samana päivänä, jona käsittelimme sitä Raamattu & kaunokirjallisuus -kurssilla. Olin ehtinyt lukea kymmenen sivua.

Eihän kirjallista keskustelua voi seurata vain sivusta. Siihen pitää ehdottomasti osallistua. Jopa siinä määrin, että tulee esittäneeksi hypoteesejä kirjasta, jota ei ole edes lukenut. Minäkin loihe lausumaan, että sivulla yhdeksän tiivistyy koko kirjan idea: Ennen kuin ryhtyi lypsämään lehmiä, Jaakob lausui aamurukouksensa. Päästyään lauseeseen "etkä sinä ole tehnyt minusta orjaa" hän pysähtyi. Saiko hän sanoa näitä sanoja.

Nyt kirjan luettuani olen yhä samaa mieltä siitä, että kyseisessä sitaatissa kiteytyy kirjan teema. Tai ainakin yksi niistä. Mutta enhän minä osannut sitä viikko sitten selittää, ja hätäpäissäni menin lupaamaan, että selitän  sitten paremmin blogissani. Oli pakko lukea se samperin kirja kokonaan.

Jaakob elää 1600-luvun Puolassa, jossa kasakat tuhoavat juutalaiskyliä. Kasakoiden jäljiltä henkiin jäänyt Jaakob päätyy vuoristokylään orjaksi. Romaani on myös ortodoksijuutalaisen miehen ja kristityn talonpoikaistytön rakkaustarina.

Eli eikö Jaakob saisi epäillä Jumalaansa? Miten hän pystyy selittämään orjuutensa, jos pyhät kirjoitukset nimenomaisesti täsmentävät, että Herra on ikuinen suojelija? Miten ymmärtää kärsimys ja Jumalan toistuvasti rikkomat lupaukset? Kohtuuttomat säännöt, joita on joskus niin kovin vaikea seurata?

Kirjan edetessä Jaakob oppii, että ihminen voi olla orja monella tavalla. Jos häntä ei olekaan vangittu pakkotyöhön, hän saattaa olla oman himonsa orja. Tai perheensä ja velvollisuuksiensa. Uskonnollisten sääntöjen ja sitä kautta Jumalan orja. Tai kenties hänet on kahlehdittu yhteisöön ja yhteiskuntaan sellaisin sitein, jotka estävät häntä valitsemasta vapaasti.

Jaakobin ajattelumalli on minulle liiankin tuttu niiltä ajoilta, kun olin itse hyvin uskonnollinen. Siksi lukeminen ahdisti. Monelle uskonnolle yhteinen piirre on tuo ainainen ristiriita vapauden ja orjuuden välillä. Toisaalta haaveillaan vapautuksesta ja puhutaan Vapahtajasta, joka vie meidät pois aineen vankilasta. Pois orjuudesta, joka voi tarkoittaa alistetussa asemassa elämistä mutta myös velvollisuuksia, kuten lapsista huolehtimista. Toisaalta kuitenkin alistutaan jumalan orjaksi, noudattamaan hänen sääntöjään. Ja niitähän riittää. Jaakobkin oli hyvin tarkka siitä, milloin pesi kätensä ja mitä milloinkin söi.

Toinen minua ahdistava asia oli Jaakobin vahva inho kaikkea aineellista kohtaan. Hänen kauttaan vuoriston kyläläisiä kuvaillaan saastaisiksi, julmiksi ja tyhmiksi. Semmoisiksi typeriksi karmeiksi, joiden leipää ei saa syödä ja joihin ei varsinkaan pidä rakastua.

Oikeastaan vasta kuollessaan Wanda onnistuu saamaan Jaakobin myöntämään rakkautensa - sitä ennen Jaakob on vain toistuvasti soimannut itseään himonsa takia. Kirjan toisessa osassa he elävät kaupungissa, jossa teeskentelevät olevansa naimisissa. Wandan nimikin on muka Saara. Hän on nyt täysin mykkä, jotta ei paljastaisi huonoa yiddisin taitoaan. Hirveä, hirvittävä uhraus luopua oikeudesta puhua.

*****

Hän sai syödä myös voita ja hapatettua maitoa, sillä laki sanoi, että epäpuhtaiden eläinten maito ei juoksetu. Mutta silti hänen syntinsä oli inhottava ja katala jo pelkästään siksi, että hän söi vierasuskoisten leipää. Hänen sielunsa ei voisi enää kauan kestää tällaista tahraamista. 

(s. 39)

Nähdessään heidän lähestyvän Jaakob käänsi tavallisesti päänsä pois tai katsoi heidän lävitseen ikään kuin heitä ei olisi ollut olemassa.

(s. 50)

Jaakobilla ei ollut enää valtaa ajatuksiensa suhteen, kaikenlaiset mielettömät päähänpistot ja jonninjoutavat keksinnöt risteilivät hänen aivoissaan. Hän kuvitteli miltä tuntui syödä kakkua, kananpaistia ja marsipaania, juoda viinejä, simaa ja olutta, kierrellä kallioilla ja rotkoissa ja löytää timantteja ja kultakolikoita, tulla rikkaaksi mieheksi ja ajella umpivaunuissa.

(s. 76)

*****

Kirjan alusta asti odotin milloin Jaakob oikein nikkaroi sen veneen, joka vie hänet vapauteen. Kysyin luennolla, että miten sen uskonnon kanssa oikein kävi? Miten Jaakob  lopulta vapautui? Ihmettelin, miksei kukaan kerro minulle. No, sivulla 129 oli vastaus: Mitäpä muutakaan he olisivat voineet tehdä? Ei Jaakobilla ollut sellaisia mahdollisuuksia lähteä kuin minulla. Eikä hän olisi sitä edes halunnut.

Jokainen valitsee oman orjuutensa.

Ollako vai eikö olla ja muumioituneita sukkia

On hyvä päästä eroon haamuista. Muuten ne vain muumioituvat uhkaavan näköisiksi möykyiksi aivan niin kuin se pölyinen sukka, jonka löysin sohvan alta. Tai käskevät kostamaan kaikki todelliset ja kuvitellut vääryydet.

Siivotessani tänään kuuntelin Radioteatterin

Hamlet-matkaa.

Edellisen viikkosiivouksen aikana radiosta tuli Lootin vaimo. Silloin mietin taaksepäin katsomista. Milloin sitä ei kannata tehdä, ja milloin sotkuiseksi ennättänyt ruokapöytä suorastaan kirkuu sen perään. Katso, katso nyt näitä vanhoja lappuja minun pinnallani! 

Kun ihminen on turvassa, hän uskaltaa vilkaista olkansa yli. Se on peräti suositeltavaa. Ei sellaisesta suolapatsaaksi muutu.

Yhtä tärkeää kuin menneisyyden haamujen kohtaaminen, on myös niistä luopuminen. Kiinni pitäminen ja nurkkiin varastoiminen kun voi aiheuttaa jonkinasteista suolaantumista tai ainakin epäluonnollista patsastelua. Roskiin vaan kaikki turhuuksien turhuudet! Tai pyykkikoriin. Ei ole hyvä ihmisen hamstrata liikaa vanhoja asioita kaappien perukoille. Ketä loppujen lopuksi sohvatyynyjen välistä löytynyt kirjekuori ilahduttaa? Tärkeämpää olisi  ollut lähettää kirje jollekulle rakkaalle.

Sillä tavalla vanhoja muistoja tartutaan niskasta. En tarkoita, että ne pitäisi unohtaa  kuin nuhjuiset paperinpalat - tuskin Hamletillekaan olisi tehnyt hyvää isänsä muiston täydellinen katoaminen. Mutta niin paljon valtaa menneisyyden haamuille ei saa antaa, että ne rupeavat hallitsemaan ja määräilemään.

Hamlet-matkan oli ohjannut psykiatri Markus Sundblom, ja esittelyteksti lupasi syväpsykologista tulkintaa, joka veisi meidät matkalle tietoisuuden kerrostumiin ja huoneisiin. En kokenut Sundblomin ohjausta aivan näin syvällisenä: Hamlet-matka oli varsin perinteinen versio Shakespearen näytelmästä.

Kunnelma on myös aivan oma tateenlajinsa. Sen ei pitäisi tuntua siltä kuin istuisi silmät kiinni teatterissa. Mukavampaa tämän kuunnelman seuraaminen silti oli kuin vaikkapa pakollisen kurssikirjan lukeminen. En ole koskaan oppinut lukemaan näytelmäkäsikirjoituksia paperilta.

Sitä paitsi siivoamiseeni ilmestyi taas aivan uusia ulottuvuuksia.

"Kuin olisi sieniä syönyt"

Sellaistakin voi muinaissuomalainen runonlaulanta olla, kuulemma. Siis kiehtovaa, epäloogista ja dramaattista.

Luin uusimmasta Vihreästä Langasta, että Tampereella on runonlaulun kurssi. Sellaiselle minäkin haluan! Onko niitä pääkaupunkiseudulla? Lehti haastatteli kurssin vetäjää, Taito Hoffrénia, joka osaa laulaa ulkomuistista Arhippa Perttusen repertuaarin, 4 200 säettä. Koko sampo-runoelman.

Olen ylen vaikuttunut,

sangen suuria saavutti

Taito Hoffrén taitavainen,

laulaja Arhipan avatar.

Tai jotain sellaista...

Kansanrunojen laulaminen on siis synnytetty uudestaan, ja sen takana ovat sellaiset tekijät kuin Hoffrén ja hänen puolisonsa Ilona Korhonen, jonka tekee väitöskirjaa Larin Parasken lauluista. Kansanmusiikille on oma juhlansakin, Sommelo.

Mukavasti Hoffrén haastaa sammostakin: "Se pitää kuulla laulun kautta, ja jokainen voi löytää oman samponsa. Ainakaan se ei ole minulle suolamylly tai maailmanpatsas. Jos sen määrittelee, se pienenee. Ehkä onni, rakkaus."

Sammon pohdintaan olen minäkin ryhtynyt kakkosromaanissani. Niin vain hahmottelen oman samponi. Ehkä se tekee siitä pienen, en tiedä. Tai pienuudessaan valtavan suuren ja tärkeän.

*****

Kuvassa on muuten Arhipan poika, Miihkali. Arhippa tuumasi aikoinaan, että hän taitaa olla se Viimeinen Runonlaulaja. Eivät nämä nykynuoret osaa muuta rallatella kuin irstaita rekilaulujaan. Mutta niin vain tuli Miihkalistakin Suuri Runonlaulaja. Huvittavinta on se, että Miihkali valitti samaa kuin isänsä: hän jäisi viimeiseksi laulajaksi. Mutta sitten ryhtyi hänen poikansa Pekko runonlaulantaan...

Lootin vaimo

 Tuli pöytä siivottua.

Järjestellessäni katalogeja, laskuja ja teepussinroikaleita omiin kasoihinsa - mikä työhuoneeseen vietävään pinoon, mikä kompostiin tai tiskikoneeseen - kuuntelin Radioteatterin Lootin vaimoa. (Viereinen kuva on kuunnelman alkuperäisestä teatteriversiosta.)


Alkuperäismyytissä sodomalaisnainen muuttui suolapatsaaksi, kun katsoi taakseen. Kuunnelma käsitteli kipeitä aiheita, ja välillä unohduin pöydän ääreen maistelemaan italialaista olutta.

Mitä muutakaan tämä siivoaminen on kuin taaksepäin katselemista? Pöydällä lojuvat vanhat laskut muistuttavat kiireisestä viikosta, jolloin en jaksanut kirjautua verkkopankkiin tuskailemaan rahatilannettani. Teekuppien runsaus kertoo päätöksestäni vähentää kahvinjuontia, ja pöydän kulmalle unohtunut omega3-purkki siitä, että tämä talvi selvittiin ilman kaamosmasennusta. En tiedä, voiko siitä kiittää kalaöljykapseleita, anopin lahjoittamaa terapialamppua vai sitä, että kerrankin tein koko pimeän kauden vain rakastamiani töitä: kirjoitin ja maalasin. Tai ehkäpä uuden vauvan syntymä ei antanut tilaa (aikaa!) edes huomata hämärtyvää maisemaa. Ennen kuin ehdin tuskastua, oltiin jo helmikuussa.

Miira Sippolan ohjaama Lootin vaimo kertoo yksinhuoltajasta. Näytelmä yhdistää uskomattoman taitavasti raamatullisen miljöön ja suomalaisen "hyvinvointi"yhteiskunnan. Se liikkuu maailmassa, joka ei ole niistä kumpikaan mutta on samalla molemmat. Yhdessä kohtauksessa raskaana oleva Loviisa, Lootin lapsen äiti, istuu saunassa miettimässä synnyttäisikö lapsen sittenkään. Kuuluu kiukaan sihahdus. Toisessa kohtauksessa, toisia ongelmia kohti kuljettaessa, jalan alla narskuu lumi. Välillä kuulen kirkolliseen tyyliin laulettuja argumentteja puolesta ja vastaan.

Joskus on aivan välttämätöntä vilkaista olan yli, saada jotain tolkkua menneestä. Minkä tähden Lootin vaimoa rangaistiin? Miksi taakse jätetyn kaupungin katselu haurasti hänet? kirjoitin Mangopuun alla -romaaniinkin. Mietin tätä paljon silloin, kun itse toivuin vaikeasta ihmissuhteesta ja päätin pärjätä yksinhuoltajana.

Matkustin Manalaan, pelastin kauniin neidon hirviöltä. Unohdin, ettei taakseen saa katsoa ennen kuin on turvassa. Valonsäde ei ehtinyt ottaa kuin kaksi askelta nenälläni, kun jo vilkaisin selkäni takana kulkevaa kammotusta. Jätin sille oven auki tähän maailmaan.
   Olio oli ovela. Se nakersi minua pikkuhiljaa, näkymättömänä. Ohut vaijeri työntyi verisuonen sisään, ja kirurgi ojensi kätensä. Olio etsi lisää ruokaa. Paukamia sääressä. Verihyytymiä. Ojensin kirurgille sakset. Silmieni edessä vyöryvä nauha pyrki ulos, mutta onneksi suutani suojasi maski. Riensin kotiin ja soitin taas suin päin vanhaa leluani, totuuden torvea. Sen ääni kauhistutti ja iljetti.
   Suolakiteitä nousi jo iholleni.

   (Mangopuun alla, s. 224)

Patsaaksihan sitä muuttuu, jos kaivelee menneitä ennen kuin on turvassa. Ennen kuin jaksaa kohdata hirviöt takanaan. Muuten nuo iljetykset paisuvat jokaisesta kertomasta ja yhteenlaskusta yhä vaikeammin hillittäviksi, melkein kuolemaksi. Serotoniinin ainakin syövät hermopäätteistä.

Nämä pienemmät hirviöt - serpentiinin ja vessapaperin palaset - jaksan kyllä sortteerata pöydältä pois. Katso, tuossa on myttyyn jäänyt sideharso, siinä mustikkatahroja. Vaimo kuvasi oikein videokameralla, kun Kuutti söi ensimmäisen kerran mustikkaa. Minulla on joku, jonka kanssa jakaa tällaiset pienet, muiden ihmisten mielestä joutavanpäiväiset ilot.

Kuunnelman Loviisalla ei ollut ketään. Hän pohti omaa kaipuutaan tehdä patsaita Sodoman kaduille. Se oli hänen työtään, hänen paikkansa maailmassa. Mutta saako äidillä olla muita toiveita kuin omistautua lapselleen?

Heitän tahraisen sideharson pyykkikoriin ja menen halaamaan vaimoa. Avaan Kamala Markandayan romaanin ja tiedän, että elän juuri nyt sellaista elämää, jossa olen oikealla paikalla tässä maailmassa.

Ja ruokapöytäkin on siisti. 

Ruokapöytä!

Mikä siinä onkin, että se on aina kukkuroillaan tavaraa? Tällä hetkellä ruokapöydällemme on kasattu kevään kirjakatalogeja, maksamattomia laskuja (joista tulee kohta karhut), Elina Loisan Julkeat (kirjanmerki sivulla 63: "Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teen seuraavaksi, mutta ainakin minussa on tyyliä."), Kaikki muuttuu paremmaksi -antologia, lehtinen vauvan kehityksestä, mandariininkuoria, pari tyhjää teekuppia... Sanomalehdestä klipsitty artikkeli kalevalaishenkisestä flamencoesityksestä, jota en harmikseni kerennyt katsomaan.

Mutta ehdittiinpäs eilen ottaa valokuvia keittokirjaa varten! Siksi lattialla lojuu pari silkkisaria ja lipaston alle on tyrkätty huhmare. Nyt pitää kyllä kääriä hihat, sillä kirjan kansi ja nimi täytyy päättää viimeistään maaliskuun ekalla viikolla. Ihmeellistä, että syksyllä tulee taas uusi kirja!

"Anteeksi rakas tiskit jäi"

Selja Ahavan romaani Eksyneen muistikirja on tyylikkään hallittu ja tosi, eikä se silti sorru sovinnaiseen realismiin. Hieno, hieno kirja.

Kuvaukset muistinsa menettävästä Annasta olivat niin autenttisia, että syön hattuni, jos kirjailija ei jollain tavalla tunne muistisairaan elämää myös oikeassa elämässä. Jopa tuo otsikoksi nostettu vihko, johon Anna kirjoittaa sanoja muistiin, on todellinen. Olen nähnyt näitä eksyneen muistikirjoja  työskennellessäni dementiakodeissa. Samoin kuvaus hoitajista muistutti omia kokemuksiani hoivakodeissa. Nämä kohtaukset on kuvattu kauniisti ja lempeästi, välillä hellän humoristisestikin.

Vene heittelehti aaltojen mukana, ja Annaa alkoi hirvittää. Näinkö tässä nyt kävisi, vene kolahtaisi salmikiveen ja kippaisi ympäri? Pelko meni Annan rintakehään ja painui sieltä aallon mukana vatsaan. [...]

   Hoitaja tuli huoneeseen ja napsautti pöytävalon päälle. Hän silitti Annan kättä ja irrotti sormet sängyn laidoista.

- Joku vei airot, Anna selitti ja puristi lujaa hoitajan kättä.

- No sitten on paras tulla rantaan ja pistää vähän vaatetta päälle, hoitaja kuiskasi ja auttoi Anna pukemaan pyjaman takaisin päälle.

Tämä saattaa tuoda mieleen toisen kirjan, jonka keskiössä on muisti ja muistin menetys: Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Mutta Ahavan romaani on kauniimpi, kaunokirjallisempi:

Oli päiviä, jolloin hän tuskin tiesi kuka oli. Päiviä, jolloin hän avasi suunsa eikä tiennyt, mitä kieltä tulisi ulos. Joku lonkotti perässä, hiljaa ja vääjäämättä, ja söi palasia hänen muististaan. Puuttuvien palasten tilalle tungettiin kiviä ja reiät ommeltiin umpeen. Siksi Annan sisällä kolisi ja kolotti, oli niin ontto olo.

Romaani ei kuitenkaan ole teemakirja, se ei keskity Annan sairauteen tai määrittele häntä sen kautta. Aikatasot ja paikat limittyvät tosiiinsa: välillä ollaan Englannissa, välillä Suomessa saaressa, välillä Anna on vanha ja käy Jumalan kanssa tupakalla.

Pidin Eksyneen muistikirjassa erityisesti siitä, miten kerronta välillä muuttui oudoksi, lähes fantasiaksi, eikä asioita selitetty puhki. Metsästä löytyi kuollut nainen, joka kasvoi karvaa. Annalla oli kuusi lasta, joista yksi syntyi pullataikinasta. Eivätkä nämä olleet vain kuvitelmaa. Ahava kirjoitti tarusta totta. Siinä mielessä teosta voisi verrata Johanna Sinisalon romaaniin Ennen päivänlaskua ei voi (taas täysin periaatteiden vastaisesti, koska yleensä en tykkää vertailemisesta).

 

Muistisairaan maailma on maaginen (kuten kirjan takakannessakin todetaan), ja on mahdollista kietoa sen pauloihin monenlaisia tarinoita. Itse työstän tällä hetkellä romaania, jonka yhtenä miljöönä on dementiakoti. Oli ihana oivaltaa, miten erilaisia tarinoita samankaltaiseen ympäristöön voi rakentaa, miten erilaisia kirjoja voi syntyä huolimatta siitä, että liikutaan nopeasti vilkaistuna samassa tilassa. Sama tietysti pätee vaikkapa Lontooseen: on mahdollista sijoittaa kaksi täysin erilaista tarinaa samaan kaupunkiin. Juoni ja tunnelmat kun voivat olla täysin erilaisia.

Jos useammassa kirjassa (esimerkiksi Ahavan ja Genovan romaaneissa, ja Arne Nevanlinnan Mariessa) kuvaillaan tapahtumia muistojen ja muistin menettämisen välinein ja silti teokset ovat keskenään niin kovin erilaisia, onko kyseessä silloin edes yksi ja sama maailma? Vai näemmekö me kaikki elämän vain hiukan eri tavalla? Kenties jokainen kertomus on oma maailmansa, eikä vain erilainen tulkinta yhdestä ja samasta. Ja sittenkin: miten tarinat näistä eri maailmoista onnistuvat koskettamaan meitä niin, että ehkä pikkuisen itkemmekin lukiessamme? Pikkuisen nauramme ja sanomme, että tuolta minustakin tuntuu?

Ehkäpä juuri siksi maailmaan mahtuukin niin paljon kirjoja.

Eli kiitos kauniista kielikuvista. Ja tarinasta. Ja tunnelmasta. Niin, Ahava ei vain maalaillut taidokkaita kielikuvia, keinotekoisesti sanataiteillut. Ei, hän meni paljon syvemmälle. Minua jopa vähän itketti, ja sitten nolotti koska satuin istumaan yliopiston ruokalassa lukemassa, ihan julkisella paikalla noin vain. Olin livistänyt sinne kesken espanjan tunnin, koska oli pakko saada luettua kirja loppuun. (Ja se on paljon se, koska rakastan espanjan tuntejani!)

Nyt istun yliopiston koneella Aleksandriassa. Oli pakko kirjoittaa tästä kirjasta. Heti.

Kässäriä hiotaan

 WSOY:n Arja Salakka oli postannut Avaimen Anna-Riikka Carlsonin Facebook-sivuille linkin todella mielenkiintoiseen artikkeliin. Mistä oli kysymys? No, kirjojen editoinnista - mistäs muusta kustannusalan ihmiset puhuisivat.

Tuossa Guardian-lehden kivuliaan pitkässä artikkelissa kaipailtiin kunnon vanhanajan kustannustoimittajia, jotka käyvät kirjailijan tekstin läpi rivi riviltä. Onko sellaisia enää olemassakaan? Kyllä heitä on, ja siitä on kirjailija kiitollinen. Luulenpa, että kustannustoimittajatkin irvistelevät nolona, jos kirja-arvioissa moititaan jotain sellaista, joka oikeastaan olisi ollut heidän velvollisuutensa huomata. Artikkeli antoi pyyhkeitä semmoisille tyypeille, jotka ovat velttoja, arkoja tai tarkkaamattomia. Hyi sellaisia!

Minä taidan sen sijaan olla aika onnekas. Kakkosromaanini on nyt aloittanut lukuisat editointikierroksensa, joille on varattu peräti vuosi aikaa. Ensimmäiset kommentit tulivat jo ja olivat todella hyödyllisiä, samoin yhden ystävälukijan mielipiteet Vääksystä asti. Seuraavia korjausehdotuksia odotellaan, ja kolmaskin lukija on tiedossa,  taitaapa olla neljäskin kesälle. Ja ainahan tuo vaimokin kommentoi tuolta keittiönpöydän äärestä. 

Tähän asti elin tarinani kanssa yksin; nyt se on paljastettu jo hirmu monelle.

(Tämän blogitekstin kauniin kuvan käsin tehdystä käsikirjoituksesta näpistin minulle ennestään täysin tuntemattoman Alisan blogista: kiitos siis hänelle.)

Antikvariaatti Hämähäkki

Lukupiiritapaaminen Antikvariaatti Hämähäkissä viime lauantaina: Mangokakkua ja mangoja, mangomehua ja hyvää kahvia! Tusinan verran juoksijoita. (Kyllä, juoksijoita. Juoksijoiden lukupiiri.)

Ja keskusteluja! Yksi muisti kirjasta erityisesti sivun 210 ja pyysi lukemaan sen kaikille ääneen. Toinen kysyi kirjoittamisprosesseista. 

Kolmas olisi karsinut Mangopuusta kaikki lapsuuskohtaukset: "En minä halua tietää, miten joku leikki naapurin Liisan kanssa!" Mitäpä kirjailija siihen vastaisi? Kun kehotetaan leikkaamaan esikoisromaanista puolet veks. :D

Kotiinviemisiksi antikvariaatin hyllyltä valitsin Selja Ahavan tyylikkään romaanin, Eksyneen muistikirja, josta on joku jo blogannutkin.

Kenelle kriitikko kirjoittaa?

 En pohdi tätä vain kirjailijan näkökulmasta. Kirjoitanhan minäkin kirja-arvioita esimerkiksi Kiiltomatoon. Ja toisinaan tänne blogiinkin.

Mervi Kantokorpi sanoi Parnassossa: "Kritiikkiä ei voi kirjoittaa tekijälle. Sen sijaan pyrin pragmaattisesti dialogiin yleisön kanssa tuodakseni teoksen osaksi lukijan elämää, niin ettei se jää kummajaiseksi."

Minä innostuin: Aivan niin! Ei kriitikko ole kirjailijan guru! Hän on keskustelun avaaja, ei tuomari tai opettaja.

Ina kuitenkin  kommentoi (edellistä blogitekstiäni): "kritiikkiä kannattaa silti ottaa vastaan ja lukea myös rakentavasti: löytyykö siitä jotain, mitä kustannustoimittajalta on jäänyt ehkä huomaamatta ja millä omaa kirjoittamista voisi jatkossa kehittää"

    Sekin on hyvä pointti. Kirja-arvio voi auttaa kirjailijaa, kun hän kehittää omaa ammattitaitoaan. Eli siinä mielessä kriitikon antama palaute saattaa olla rakentavaa. Puhuisin kuitenkin mieluummin avartavasta tai analysoivasta kritiikistä kuin rakentavasta. Kriitikkohan ei varsinaisesti osallistu teoksen rakennustyöhön vaan kommentoi sitä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. Nämä tosin ovat vain termikysymyksiä.

   Lisäisin vielä se, että myös kriitikon pitäisi osata kunniottaa kirjailijan omaa ääntä. Pidän sitä kriitikon työssä olennaisena taitona.

Kantokorpi puhuu myös kriitikoiden arvostelusta ja hyvän itsetunnon tarpeesta. Lukijat ja kirjailijat kun saattavat kommentoida terävästikin yksittäistä kirja-arviota tai yleisemmin jonkun kriitikon tyyliä. Voisihan sitä sanoa, että kriitikkiä arvostellessaan ihminen ei voi ajatella kriitikkoa. Pitäisi pyrkiä dialogiin muiden lukijoiden kanssa, jottei kirja-arvio jää kummajaiseksi.

Kritiikkiä ei voi kirjoittaa tekijälle. Ei. Mutta se ei tarkoita, että unohdettaisiin tekijän olevan ihan tavallinen ihminen, unohdettaisiin käytöstavat, ilkeiltäisiin puolin ja toisin. Ja mitä muuta se ilkeilykään on kuin tekijän ajattelua: "Ilkeilenpä nyt oikein kunnolla tuolle kirjailijalle/kriitikolle, joka kehtasi tuolla viisiin kirjoittaa ja kirjoituksensa vielä julkaista!" Ketäpä sellainen palvelisi? Ei lukijaa ainakaan.

Mihin siis päädymme? Kriitikko kirjoittaa avatakseen keskustelun tai osallistuakseen siihen. Keskustelu on aina monitasoista: siinä ovat mukana niin lukijat, toiset kriitikot kuin itse kirjailijakin. Toivottavasti kaikkein keskeisimmässä osassa lukija. 

(Tuo mainio kuva löytyi muuten täältä.)

Onnea kuusikymppiselle!

Uusimmassa Parnassossa oli puhe poetiikasta.  Kolme kriitikkoa pohti sitä, mihin kritiikkiä ylipäätään tarvitaan. Kritiikki on selkeästi muutoksen tilassa, tai ehkä se on ollut sitä aina. Se ei ole koskaan valmista, toteaa Virpi Alanen.

Viime aikoina kritiikistä on puhuttu paljon, ja kriitikot pistetty ahtaalle. Ehkäpä on niin kuin artikkeli toteaa Mervi Kantokorven haastattelun yhteydessä: "Suurten makutuomarien aika on ohi." Kukaan ei enää kaipaa auktoriteetteja opastamaan valinnoissa. Tämä on totta niin kirjallisuudessa kuin vaikkapa uskonnossa tai terveydenhoidossa. 

Ammattitaitoisella kritiikillä on kuitenkin paikkansa. Siitä "ei kerta kaikkiaan ole varaa luopua" (sanoo Aleksis Salusjärvi), mutta myös kritiikin on uudistuttava. Hyvä esimerkki oli kriitikkojen pilkkaava suhtautuminen Ranskan modernismiin. Pikku hiljaa arviot muuttuivat ja uusi suuntaus sai ansaitsemansa arvostuksen. Sama kritiikki, joka lopulta avasi uusia ikkunoita taiteeseen, oli aluksi ollut epäileväistä, vähättelevää ja jopa loukkaavaa.

Jossain luin (enkä nyt löydä lehdestä suoraa siteerausta), että suomalaiset kirjailijat puhuvat pikemminkin teostensa teemoista kuin taiteenteosta itsestään. Tämä ei mielestäni pidä täysin paikkaansa. Kyllä kirjailijat haluaisivat puhua kirjoittamisesta ja poetiikasta laajemminkin, mutta heiltä harvemmin kysytään niistä. Itsekin olen lehtihaastatteluissa kertoellut viisaita kieleen liittyvistä valinnoistani, intertekstuaalisuuden käytöstä, kiinnostuksestani pastisseihin ja tyylikeinojen hiomisesta kirjan muokkausvaiheessa. Mutta eivät ne filosofoinnit lehteen asti päädy. Se nyt vaan on sellaista, ja sekin on hyväksyttävä. Mutta ei se minun vikani ole.

Mutta miksi me luulemme, että kriitikot haluavat olla suuria makutuomareita, jos he kerran itsekin puhuvat mieluummin kesskustelun herättämisestä kuin tuomitsemisesta ja palkitsemisesta. Ehkäpä muistelemme kouluaikoja, kun opettaja rustasi sivun laitaan punaisia merkkejään. Kantokorpi sanoikin viisaasti, että kritiikkiä ei kirjoiteta tekijälle. Ei hyvä arvio sisällä kirjailijalle suunnattuja neuvoja vaan analysoi teosta ja aukaisee sen eri puolia lukijalle. Minusta jopa rakentavasta kritiikistä puhuminen kirja-arvioiden kohdalla on epäilyttävää. Se on kustannustoimittajan hommaa; hänen sitä rakentavaa kritiikkiä pitää osata antaa. Kriitikko pysyköön lestissään, ei hän ole mikään guru tai opas. Korkeintaan filosofi, jonka viisauksista tarkkaavainen lukija saattaa jopa hyötyä ja kenties peräti nauttia.

Vaan kyllähän kirjailijat lukevat tarkkaan teostensa saamia arvosteluja. Parnasson blogissakin kysyttiin,  miltä kritiikki tuntuu, ja itse pohdin samaa aiemmassa blogitekstissäni, toivottavasti lukijoiden mielestä kuitenkin asialliseen ja arvostavaan tyyliin. Luulen, että esikoiskirjan kohdalla tekijä on herkempi kritiikille. Minä ainakin pohdin paljon myös sitä, hyväksytäänkö minut ylipäätään kirjailijaksi vai huitaistaanko vain sivuun. Identiteettipohdintaa. Ehkä kaikki esikoiskirjailijat joutuvat samanlaisten epäilysten ja pelkojen äärelle? Ja ehkäpä siksi toisen romaanin kirjoittaminen tuntuu helpommalta. On helpottunut olo, kun ei tarvitse enää etsiä hyväksyntää omalle paikalle maailmassa.