Ihania ihmisiä!

Ihania ihmisiä kokoontui eilen juhlistamaan Kalevalan päivää Taverna Pohjan Akkaan! Eli nyt se on sitten ilmestynyt, toinen romaanini Pohjan akka. Kyllä on epätodellisen euforinen olo. 

Taverna täyttyi ihmisistä, jotka olivat saapuneet paikalle kamalan lumimyräkän läpi. Se lämmitti kovasti kirjailijattaren sydäntä - ajatella, ihan varta vasten tänne asti tulivat! Koko ajan sain nousta halaamaan jotakuta. Saha soi, ruoka ja juoma tekivät tehtävänsä, pöydissä sorisi vilkas keskustelu ja minun oli kerta kaikkiaan hyvä olla.

Kirjoitan parastaikaa Avaimen nettisivuille Kuukauden juttua siitä, millaista oli kirjoittaa Pohjan akkaa. Kun juttu on luettavissa, linkitän sen tänne.

Facebookissa oleilevat ystäväni ovat viime aikoina kyselleet minulta, että kuka kumma on se epämääräisen näköinen Ilkka Kivinen, joka halajaisi heidän kaverikseen. Uskaltaako sellaisen miehen hyväksyä ystävälistalle? Kyllä uskaltaa. Häneen voi tutustua lähemmin lukemalla Pohjan akkaa. Myös Ilkan vaimo ja pomo ovat Facebookissa.

Ilkka on sisäinen äijäni. ;) Alla olevien kuvien myötä voimme jäädä pohtimaan sitä, mitä ulkonäkö lopultakin merkitsee. Miten paljon sitä voikaan muokata, millaisia rooleja sen avulla elämässään toteuttaa ja mitä viestejä välittää muille? Onko se, miltä näytämme, todellista vai lopultakin vain illuusio? Minun mielestäni se on ihanaa, humalluttuvaa harhaa: sen kanssa on kiva leikkiä mutta orjaksi ikävä joutua.

Minä mieluummin leikin, koko ikäni.

Ilkka

Tytti

Harri

Tässä kuvassa Ilkka juottaa kirjailijattarelle valkosipulivodkaa. Mainio flunssalääke, muuten. Vaan ehkä kannattaisi hankkia elämä, jotta ei tarvitsisi bilettää omien henkilöhahmojen kanssa. Hmm?

Tervetuloa!

 ”Täällä on ruokaa ja juomaa summassa Sariolassa. Mustassa Pohjassa on maailman kaikki värit: kuivaliha, herukka ja tummaksi keitetty kalja.”'

 

Pohjan akan ilmestymistä kilistetään siiderimaljalla ja kotikaljalla Taverna Pohjan Akassa (Pohjolankatu 2, Helsinki) tiistaina 28. helmikuuta kello 17-20. Tarjolla on lohikeittoa ja karjalanpiirakkaa joutuisimmille, ja baaritiskiltä voi ostaa pakkasvoidetta kielenliukasteeksi. Vieraita viihdyttää Aarne Laasonen sahallaan ja lauluyhtye Inehmo myyttisillä biiseillään. Paljastamme myös pienen salaisuuden ja avaamme Facebookiin Pohjan akka -ryhmän.

Humalankukka huhuaa pellon ohraa ja syvän kaivon vettä: milloin yhtehen yhymme? Se haluaa toinen toisiinsa, koska yksin on elämä ikävää ja kaksin, kolmin jaettuna kauniimpaa.

Tulkaa siis yksin, tulkaa kaksin tai vaikka kolmin! Ilmoittautuakin saa, vaikkapa tämän blogitekstin alle, tuonne kommentteihin.

Kirjailija ei jäänyt odottamaan uutta, rapeankuivaa vaippaa ja pesunesteen tuoksua ilmassa. Hän käveli ulko-ovelle luullen, ettei uskaltaisi palata enää ikinä takaisin. Tämä kirja tekee hänen kynästään sulan, mielestään täysin hullun. Louhi taikoo muinaiset haltiat eloon ja nostaa haudasta pihlajan.

Kuvassa ihanaiset inehmoiset

Ajatukset Kiinassa

Avaan verhot, näen uuden kuun,

kiirehdin portaita alas jakamaan iloni;

arkoja sanojani ei kuule kukaan,

suvun suusta puhaltaa pohjatuuli.

Yllä oleva on 700-luvulla eläneen kiinalaisen Li Tuanin runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen. Sain äidiltäni lahjaksi Niemisen käännöskokelman 1980-luvun alussa. Lapsena tutuksi tulleet sanat säilyvät mukana usein koko elämän ajan.

Kun Satu Ketola lähetti minulle ensimmäisen version Mangopuun kannesta vuonna 2010, järkytyksekseni kuvan reunassa ei lukenutkaan Seija Vilén vaan Pertti Nieminen. Graafikko oli unohtanut kysyä kirjailijan nimen kustantajalta (tai kustantaja kertoa sen graafikolle) ja aikaa säästääkseen heitti kanteen ensimmäisenä mieleen tulevan sanaparin...

Tuo Sadun luoma Niemisen Pertti jäi viipyilemään mieleeni ja putkahti esille uudestaan Pohjan akassa. Kun graafikko kerran teki Pertistä esikoiseni kirjoittajan, niin kirjoittakoon nyt sitten tämän toisenkin, perhana. Pertti on siis kirjailija, joka tallentaa Pohjan emännän tarinaa dementiakodissa. Samanaikaisesti kirjani Pertti on kunnianosoitus runoilija-suomentaja Pertti Niemiselle, sille alkuperäiselle.

Mutta takaisin kiinalaisen runouden pariin.

Lampun kylmässä valossa tulevat mieleen muistot.

Eksynyt villihanhi huutaa alakuloisena uneeni.

Nyt on lohikäärmeen vuosi; haluaisin pienen lohikäärmeen. Toisiko joku minulle sellaisen Kiinasta?

Uni vie kulkijan kotiin kunnes säälimätön aamu koittaa.

Unissa minun ei ole niin ikävä, siksi aamu on julma. 

Calgaryn China Town oli paikka, jossa kävelin, kun etsin lohtua. 

Nyt luen uutisia: Kiinalaiskirjailija sai lyhyestä runosta seitsemän vuotta vankeutta.  Surullinen olo.

Jatkan 800-luvulla eläneen Tu Mun sallittujen säkeiden lukemista.

Kylmän virran yllä usvassa kuu,

portin luona rannassa kalastajan vene ankkurissa.

Kuinka monta vuotta, vuosikymmentä vielä menee ennen kuin Zhu Yufun runoja saa siteerata vapaasti myös Kiinassa? Eikö pian pitäisi olla sen aika?

Akka on mennyt painoon!

Totta se on: Pohjan akka on lähtenyt painoon. Kalevalanpäivänä kilistellään!

Hetkeksi iski paniikki. Entä jos tekstiin jäi joku hirmuinen virhe? Tai jos koko teksti on virhe! Julkkarikutsussa siteeraus: "Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tätä nyt killistelen, jotta olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa, että kuunkierron verran lensi pitkin maita ja kutsui pitoihin väkeä? Kutsui väkeä pitoihin? Kuunkierron ajan? 

Rytmissä on jotain outoa.

Luojan kiitos, kirja on painossa!

Pohdin täydellisyyttä. Voimmeko sanoa, että joku asia on täydellinen? Kirja, ilma, rakkaus tai kanelipulla? Lumimaisema? Ainahan kaikesta jotain korjattavaa löytyy, jos oikein suurennuslasilla tihrustaa. Ja joskus ei edes tarvitse sitä suurennuslasia. Tulin siihen lopputulokseen, että kyllä asiat voivat olla epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne ovat täydellisiä sellaisenaan, eikä niitä tarvitsekaan ronkkia, korjailla loputtomiin korjailemisen ilosta. Olkoon tuollainen, minä rakastan sitä sellaisena kuin se on.

Täydellisyyteen sisältyy särö.

"Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tiaisen pyrstön kiikkuu, keinuu, keinahtaa kerran isommin: lentänyt pitkin maita kuunkierron verran. Sitä kun olisi hionut loputtomiin, tiainen olisi ehtänyt lentää pois. Siinä olisin sitten ollut, tyhjää kourunreunaa tuijottanut.

Eilinen lumimaisemakin oli täydellinen, ja ilma, vaikka varpaita kipristi pakkanen ja eksyimme kulkemaan oudon rakennusmaan halki. Siellä törrötti rakennushampaita maassa, harmaita hampaita kurotteli taivaita kohti. Juttelimme niistä, koska niilläkin on tarkoituksensa. Ne pitävät liikehtivää hiekkaa kasassa, jotta ihmiset voivat pystyttää vajoamattoman talon. 

Tolpat ovat sormia maassa, hammassormia - sitovat maan jotta talon on hyvä siinä olla, ja ihmisten talon sisällä.

(Valokuva on otettu vuosia sitten, ja siihen liittyy aivan erilaisia muistoja, mutta hampaat ovat samanlaisia)

Vedenrajassa on kivennokka, jolle istahdan mielelläni. Monesti olen ajatellut, että vien sinne jonkun kanssani istumaan. Nyt lumi oli peittänyt rannan eikä merta sormeilevan särkän päässä sijaitsevalle kivennokalle viitsinyt rämpiä istumaan. Silti kävelylenkki oli täydellinen, enkä muuttaisi siitä mitään.

Kylliksi käveltyämme voimme palata takaisin Tapiolaan, Kaisan kahvilaan kupilliselle teetä ja korvapuustille.

Kustannustoimittajani Hanna Pudas huomasi, että Pohjan akan läpi kulkee pullamotiivi. Se liittyy kirjoituskursseihin, sairaalan arkirutiineihin, työmaiden taukoihin, kaikkeen yksinkertaiseen. Symboloiko se tavanomaisuutta, arkea? hän kysyi. Joskus joku muu näkee tekstistä sen, mitä kirjailija itse ei huomaa. 

Arjessa on paljon hyvää. Kanelintuoksua. Erä shakkia. Kävely kuulaan lumimaiseman läpi. Nämä asiat merkitsevät minulle paljon, näistä syntyy tarinoita.

Kaikenlaisia Pohjan akkoja

Pohjan akka lähtee tällä viikolla painoon! Lähetin juuri kustantajalle viimeiset korjaukset taittoversioon. On se kyllä kumma, miten sitä korjattavaa aina vain löytyy! Mutta hyvä juttu: olin perusteellinen, ja nyt on aika väliaikajuhlistaa.

Julkkareita juhlitaan 28.helmikuuta Taverna Pohjan Akassa Helsingissä. Tervetuloa kaikki blogia lukevat ja muutkin bloggaajat! Laitan lisätietoja tänne piakkoin.

Romaanissa on yksi luku, johon sain inspiraation työskennellessäni eräässä dementiakodissa, jossa Tapiolan seurakunnan pappi-Laasonen kävi soittamassa sahaa. Laasonen on ystävällisesti lupautunut esiintymään myös Pohjan akan julkkareissa, joten jotain kaunista ja erikoista on tiedossa:

Pappi soitti sahaa kuin Uduttaren valitusta. Seuloi sumua sormien välitse, ääni lipui leppälintu, vedestä nousi usva ja pienen pienet paljaat varpaat liukuivat pitkin järven pintaa, kävelivät vetten päällä ja viini levisi huuruksi, lastu minun suussani ehtoollisleipä.

Etsiessäni julkkaripaikkaa huomasin, että Pohjan akka on läsnä monessa:

- Helsingin Käpylässä on tietenkin tuo taverna,

jossa julkkarit pidetään:

- Kaapelitehtaalla on kankaanpainopaja:

- Frantsilalla yrttiuute, joka auttaa muun muassa kuumiin aaltoihin ja ärtyneisyyteen. :D

- Eurooppanaisilla lehti

- Villavyyhdissä villalankaa

- Alajärvellä kansallispukuliike, Vaasassa kotipalveluja tarjoava yritys, ja löysinpä yhden ennustajankin. Sauna Aitasta ja muun muassa Tampereen Luontokaupasta löytyy tämä upea saunahattu:

Jostakin kotoisin

Matkailijoista tiesi aina, kun matkan puoliväli oli ohitettu. Heidän katseeseensa ilmestyi tieto siitä, että tämä ei olekaan ikuista eikä yhtään totta, ja kohta tämä loppuisi, alkaisi paluu arkeen: siivoaminen ja pakkaaminen, rasittava ponnistus, jonka päämääränä oli palata sinne, mistä vain vähän aikaisemmin oli haluttu päästä pois.

 (Jostakin kotoisin,  s.199)

Viime vuonna tutustuin Johanna Hulkkoon, jonka esikoisteoksesta (Säkeitä Pietarista) kirjoitin kesällä blogiini. Syksyllä Johannalta ilmestyi toinen romaani, Jostakin kotoisin. Pietarin sijaan nyt liikutaan Australiassa. Kuten esikoisteos, tämäkin kertoo luopumisesta mutta tällä kertaa sain maistaa myös etsimisen ja löytämisen onnea.

Eikä mikään ihme, sillä kirjassahan etsitään koko ajan  geokätköjä. Ja niin kai se on, että jotain löytäessään ihminen joutuu samalla päättämään, uskaltaako luopua jostakin muusta. Vai haluaako palata takaisin sinne, mistä lähti, vain geokätköstä poimimansa rihkama muistona taskussaan?

Romaanin päähenkilö Jonttu tallentaa maailmalla kulkemansa reitit Tuulenpesä-nimiselle nettisivustolle:

Suomeksi Witch's Broom on tuulenpesä. Suomeksi ja englanniksi palvelu saa erilaiset merkitykset. Englanniksi se on aktiivinen noidan luuta, joka lennättää ratsastajansa viitta liehuen silmänräpäyksessä ympäri maailmaa. Suomi taas on runollista: miksi tuuli tekee pesän, eihän se tarvitse kotikoloa, se on vapaa, ajaton. Tai ehkä tuulenkin täytyy saada levätä." 

(s. 19) 

Pidin muuten kovasti niistä hauskoista kohdista, joissa kertoja pääsi irrottelemaan luokittelemalla erilaisia turisteja ruokalajien mukaan joko spelttipuuroksi tai perunoiksi, tai kuvaili uimahallissa urheilevia eri-ikäisiä miehiä ja heidän keskinäistä nokkimisjärjestystään.

Jostakin kotoisin on kasvukertomus ja samalla kahden miehen rakkaustarina. Asiaa sen kummemmin painottamatta kirjassa tuodaan esille jotain tärkeää: ihminen haluaa seistä avoimesti muiden edessä rakkaansa rinnalla. Tahtoopa hän viedä tuon tärkeän ihmisen kotiinsakin. On aivan itsestäänselvää, että myös homo pohtii, olisikohan juuri tämä mies isän mielestä mistään kotoisin. Romaanin nimi saa kaksoismerkityksen: toisaalta kirjassa pohditaan kotia ja sieltä lähtemisen merkitystä, toisaalta rakkauden hyväksymistä omassa elämässä. 

Romaani kertoo samanaikaisesti siitä tyydyttävästä tunteesta, joka liittyy löytämiseen, ja haikeudesta, joka väistämättä kuuluu luopumiseen: 

Hän kertoisi kaiken ja muistaisi kaiken, loputkin. Noiden kahden joulukuisen sunnuntain väliin jäävinä vuosina hän toivoisi unohtavansa niin viimeiset sanat kuin kaiken muunkin viimeisen ja muistavansa vain alut, uuden yhteisen päivän odotukset.

(s. 193)