Jyväskylä

Sunnuntaina 1.4.2012 Jyväskylän kirjamessuilla:

Klo 11:00 Pentti Saarikoski -lava (Pohjan akka)

Klo  12:30 Kirjailijan kulma -lukunurkkaus (Pohjan akka)

Klo 14:00 Edith Södergran -lava (Sormet sahramissa)

Burleskia reaalifantasiaa

 "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Näin Aina Kuluntalahti lupaa, ja sen seurauksena hänen ovensa taakse asettuu pitkä jono miehiä odottamaan vuodenajan vaihtumista.

Heidi Jaatisen toinen romaani, Jono, on arvioissa yleensä luokiteltu farssiksi. Kirjailija itse kertoo sen parodioivan nykypäivän yliseksualisoitumista (Iisalmen Sanomat: "Yksi rakastaja ei enää riitä, vaan pitää olla jono"). Onhan siinä jotain hirveän surullista, että emme osaa olla aidosti läsnä toisillemme. Kuin Jaatisen romaanista konsanaan ovat baarien karjahuoneet: juottotiskin äärellä kohtaamiset muistuttavat lihaksi tullutta nettideittipalstaa, jossa jokainen kokeilee onneaan hetken ja siirtyy taas seuraavaan, kunnes kello on liikaa, aika loppuu ja pitää lähteä jonkun kanssa jatkoille jonnekin. Sellainen ei voi olla pidemmän päälle tyydyttävää. Jono aiheuttaa ähkyn, tai ainakin hervottoman naurutaudin. 

Pidän Jaatisen huumorista; Jono on mahdottoman hauska kirja. Omituiset, hulvattomat ja absurdit tapahtumakäänteet tuovat mieleeni Kiran Desain romaanin Hulabaloo hedelmätarhassa.

Enkä mitään niin porvarillista kuin omakotitalon ostoa minä olisi kuuna kullan valkeana voinut uskoa. Itkin, kun kiskoin tylppäpiikkisellä haravalla mätiä ruskeita lehtiä. Niiden hiljalleen maatuvat kasat muistuttivat, että elämä valui hukkaan. 

   Onneksi oli jono. Se laittoi veren kihisemään suonissa, ja päässä suhisi kevät ja annettu lupaus.

(s. 22)

Minua huvitti romaanin rehevä, mutkaton ja ylilyövä, ajoin jopa burleski suhtautuminen seksuaalisuuteen. 

Seksi oli ollut fantastista, minä sanoin, olin ollut kuin pakahtuva, syrjäinen Lapin kylä, johon rymisi tukkirekka. 

(s. 40)

Ovelle asettuu erilaisia ammatteja edustavia miehiä; ammateilla on Ainalle symbolinen merkitys, ja kirjailija leikittelee niiden kustannuksella. Kun jonoon asettuu pappi, muut miehet alkavat hermostua. Tuo tyyppi kaavussaan soluttautuu joukkoon ja yrittää varastaa itselleen keulapaikan! Ahtaaja käskee saarnamiestä nostamaan kytkintä: "Tänne ei pappeja kaivata. Tämä on rehellistä pillunvonkaamista." (s. 52)

Osaan kuvitella samankaltaisen reaktion suomibaarissa, jos joku hengenveli sinne ujuttautuisi lipereitään heiluttamaan, naisia niillä naurattamaan.

Teos käsittelee myös nykyaikaista parisuhdetta, ja pähkähullujen tyrskähdysten alla on vakavampaakin asiaa. Miesjonon rakentumisen lisäksi Aina kertoo lukijalle siitä, miten hän tapasi kuvataiteilijapuolisonsa. Pokatakseen miehen hän asettui tälle alastonmalliksi. Mutta ymmärsikös mies siitä mitään? Ei! Pensselillä vain suti maalia kankaalle:

Minkä helvetin takia tässä kuviteltiin oltavan. Taiteen? Mikä harmi, jos moinen väärinkäsitys oli päässyt syntymään. Tässähän väisteltiin sitä totuutta, että minä olin jahtaamassa miestä.

   Eikö se ollut täydempi, todempi tehtävä kuin tuo sutiminen. Eikö se ollut varhaisempi tarve ihmiselle kuin luominen. Maslowin tarvehierarkiassa se ainakin perkeleellisellä, pakottavalla tavalla asettui alemmalle tasolle kuin tuo riimustelu, härkien piirtely verellä seiniin.

(s. 74)

 

Ainan ja Aarnin suhteessa nousevat esiin myös Ainan surrealistisiksi vääntäytyvät epäluulot:

Aarni oli toista maata, hän ei antanut minun heittää itseään ulos ovesta eikä heittäytyä ulos sataakahtakymppiä kiitävästä autosta eikä lukittautua kylpyhuoneeseen. Kärsivällisesti hän ruuvasi oven saranoiltaan, päättäväisesti tarttui hihaani ohjaten toisella kädellä auton tien sivuun, hellästi nauraen hän veti minut kainaloonsa eikä sanonut mitään, sillä hän tiesi, kuinka nainen parhaiten rauhoitetaan: olemalla hiljaa lähellä. Mistä hän sen tiesi? Ketä hän oli rauhoitellut? Kuka ämmä? Missä asennossa? Antautuiko se hänelle heti vai odottiko, pihtasiko, kuljettiko se uljasta vulvaansa halki nousu- ja laskuvesien vain antautuakseen hänelle alttarilla? Mitä? Vastaa saatana, tai minä puren sinulta kaulavaltimot katki.

(s. 88)

*****

Enemmän kirjasta kerrotaan esimerkiksi Savon Sanomien arviossa. 

Aiemmin kirjoitin blogiini Jaatisen esikoisromaanista, Ei saa katsoa aurinkoon. Pidin siitäkin paljon! Heidi on taitava, muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Oikein kutkuttaa ajatella, mitä häneltä seuraavaksi tulee.

Otsikoin tämän tekstin "Burleskia reaalifantasiaa", koska sellainen sanapari mieleeni putkahti. Jos joku haluaa haastaa sen, tehköön sen tuonne alle kommentteihin.

Jasmiinintuoksua ja indolia

Maanantaina kävin kuuntelemassa ihanan Tiina-Kaisa Kukko-Lukjanovin luentoa hajujen tiestä aivoihin. (Piti oikein linkki laittaa, jotta näette hänen olevan Ihan Oikea Aivotutkija eikä mielikuvitusystäväni.) 

Idea yleisöluentoon syntyi jo 1990-luvulla, kun Sami Hilvolla oli suitsukekauppa. Nyt Tiina-Kaisa halusi lunastaa tuolloisen lupauksensa puhua siitä, miten aivot käsittelevät hajuja. Siinä on kyllä sanansa pitävä nainen! Päivämäärä sovittiin, ja Sami lähetti facebook-kutsut.

Kiitos, että laitoit viestiä, Sami. :)

Kirjailijahan se taisi keksiä senkin, että kutsutut voivat tuoda Tieteiden talolle kuohuviiniä. Sitä me aivoluennon ajan sivistyneesti siemailimme ja pohdimme jälkeenpäin, miksei tällaisia tieteellisiä tapahtumia voisi aina juhlistaa näin. Tiina-Kaisa tunnusti kateellisena seuraavansa meitä taiteilijoita: saammehan juhlia julkkarit ja muut pippalot, mutta tutkija sen kun puurtaa kammiossaan vuositolkulla ilman hajuakaan samppanjasta tai vaahtokarkeista. Kun artikkeli vihdoin julkaistaan, siitä ilmoitetaan tekijälle lyhyellä sähköpostiviestillä. Sen luettuaan hän tallustaa kotiin kammiolta, kuten kaikkina muinakin arkipäivinä.

Tähän täytyy tulla muutos! Järjestäkäämme mediaseksikkäitä luentoja aivotoiminnasta, artikkelien julkaisujuhlia!

Itse luennon sisällöstä mieleeni jäi parhaiten jasmiini. Se tuoksuu pääasiassa ihanalle kukkaselle, mutta mukana on ripaus inhottavaa indolinhajua. Silti tutkimuksiin osallistuneista ihmisistä suurin osa pitää oikean jasmiinin tuoksua miellyttävämpänä kuin keinotekoisen jasmiiniöljyn, jossa ei ole indolia. Niin elämässä kuin taiteessakin pitää olla särmää, pieni määrä kipua tai rumaa kauneuden keskellä.

Aivan eri asia sitten on se, jos kaikki muuttuu ammoniakiksi.

Toinen mieleeni jäänyt seikka oli vomeronasaali elin. Joidenkin tutkimusten mukaan toisilla ihmisillä on sellainen, toisilla raukoilla taas ei. Vomeronasaalin elimen avulla haistamme feromonit.

Mielestäni minulla on sellainen. Ainakin toivon niin.

Mutta ei luento suinkaan pelkkää seksintuoksua ja samppanjanjuontia ollut, vaan täyttä tavaraa orbitofrontaalista kuorikerroksesta ja kainiinihaposta, hippokampuksesta (suomeksi aivoturso!) ja välittäjäaineista. Saimme kuulla, miten hajumolekyylit jäävät reseptorien vangiksi. Kuin pienet palapelin palaset monisormisen lonkeron loukkuun.

Hajuihin liittyy monia kognitiivisia aspekteja: opittuja oletuksia ja muistoja. Kerran töissä ympärilleni tulvahti jonkun voimakas läsnäolo, kuin lämmin viltti keskellä yötä. En ensin tajunnut, mistä se johtui, ja mystiikkaan taipuvaisena vilkuilin vainoharhaisesti ympärilleni. Mutta työkaveri se vain pureskeli mintunhajuista purkkaa (nikotiinisellaista). Ei se mikään viltti ollut, keskellä yötä.

Jatkoimme luennolta baariin. Innostuimme pelaamaan "Kiuruveden historiikkia", koska minä (ihan oikeasti!) olen saanut kunnian kirjoittaa pienen pätkän Kiuruveden historiikkiin, ja tästä muutamaan otteeseen illan aikana mainitsin. Tarinani tosin muuttui siinä istuessamme hiukan, joten jossain vaiheessa joku jo ihmetteli, kirjoitanko todellakin kokonaisen historiikin: "Sellaisethan ovat kamalan paksuja!" Täten päätimme tehdä sen joukolla, yhdessä. Kertoa kaiken, minkä Kiuruvedestä tiesimme, tai sinne päin. Jollakulla oli jopa savolainen pomo, joka mielellään kielsi alaisiaan "paakuttelemasta henkseleitä". 

"Kiuruveden historiikissa" pelaaja vuorollaan loihe lausumaan lauseen, jonka pitää alkaa sillä kirjaimella, mihin edellisen pelaajan lause loppui. Honkasalon Laura kunnostautui tässä pelissä oikein hyvin. Ei kai hän muuten olisi lähettänyt minulle jälkikäteen korttia, jossa paheelliset nunnat harrastavat ties mitä mielenkiintoista keskenään?

(Raamatullisista käärmeistä emme luennolla puhuneet. Käärme on tässä ihan muuten vaan. )

Käärme pyydystää hajuja kielelleen, jonka se vetää suuhunsa,

vomeronasaalin elimensä iloksi.

Kartanpiirtäjä

Jokin aika sitten lupailin linkkiä kirjoittamaani arvioon Kamila Shamsien Kartanpiirtäjästä. Nyt se on sitten julkaistu Kiiltomadossa, olkaapa hyvät. :)

Seikkailu Savossa

Matkustin Iisalmeen junalla ja siitä Kiuruvedelle kiskobussilla. Tapasin matkalla Michelin-asuisen miehen. (Juu, älkää kysykö... Tämä on todellakin seikkailu Savossa.)

Ajatelkaapa vain sitä, että siirtelin ja siemensin lehmiä! Tai ainakin pitelin elukan häntää, mikä onkin ehdottoman tärkeä tehtävä. 

Naapurin poikamieskin sattui navetalle ja jotakin näyttääkseen paini hiehon kanssa, sai sen kyllä karsinaankin lopulta. Isäntä meinasi, että mikä piru siihen jätkään meni, sillä viisiin urheili ja reiän polveensa puhkoi. Kirjailijatar jäi kerrankin sanattomaksi: on niin monta tapaa kuin miestäkin tehdä vaikutus naiseen, ja tämä rooliodotuksiin perustuva kosioriitti lienee peräisin jo ammoisilta ajoilta, kun lehmä kotikarjaksi kesytettiin.

Vain Savossa, vain Savossa... ;)


Perjantaina liftasin Iisalmeen ehtiäkseni ajoissa 

Loviatar louheva lyyli

Suomalaiseen kirjakauppaan puhumaan Pohjan akasta: bussi kun ei ottanut tullakseen, mutta onneksi ei sentään ollut saepäivä. Eipä tarvinnut jalkoja kastella siinä pysäkillä vartoissa. Heti ensimmäisen auton kohalla lykästi: nuormies se oli, kakskytä lypsävää navetassa, Remes-kylältä. Kirjallista seutua, senhän kertoo jo kylän nimikin. Iisalmen suunnalta löytyy myös Juhani Ahon museo.

Ohella navettatouhujen tai vaikkapa sen hilpeän taksikyydin, jonka aikana huomasin istuvani Ilmarisen ja Kullervon välissä, keskityin toki muuhunkin: keskustelin hulluviimaisten naisten ja miesten sekä muiden kirjastonkävijöiden kanssa Pohjan akasta, mikä olikin matkani varsinainen tarkoitus. Tai tarkoitus ja tarkoitus: oikeasti halusin nähdä Hulluviiman  Kalevala-näytelmän Kiuruveden kulttuuritalolla.  

Aino

Huikea elämys: kaunis, vaikuttava, itkettävä ja hauska. Jaatisen Heidi on moninainen nero, kirjailijan työn lisäksi teatteriohjaaja vallan.

Pääsin pussaamaan Pohjan akkaa!

Tarinankertojan kotona oli sitä paitsi ihmeellistä yöpyä. Nyt tiedän vähäsen, mistä Heidin tapa kietoa sananvyyhtiä on peräisin. Kiuruvesi oli yksi kansanrunojen merkittävimmistä keruupaikoista, ja savolainen sanailu elää paikkakunnalla yhä. En enää ymmärrä, mitä minä sinne Hämeeseen joskus haikailinkaan, kun Suomesta löytyy näin lupsakkaa seutua.

Kyllikki ja Louhi

 Enkä tiedä, mitä Heidi tästä tuumaa: aion heille kesällä heinäntekoon, vaikka heinää ei kuulemma enää ”tehdäkään”! Vai ei muka tehdä? Varmast huijaa vain. Katselin jo hökkelin paikkaa siitä pihamaalta, ja ihan vaikka kanahäkkikin kelpaisi. Eijan kanssa lähden sitten Saareen tyttöjen tanssiloihin tai ainakin ajamaan sillä veneellä, jolla hän niin kehuskeli. Saavat tulla sinne sitten säilärautojaan esittelemään, Savon uroot. Jos kehtaavat.

Mie tässä Kyllikille lirkutan.

Saattapi olla niin, että Jono on seuraavaksi esittelylistalla, kun se on nyt siirtynyt sieltä virtuaaliyöpöydältä ihan konkreettisesti luettavakseni ja näen kaikenmoisten jonojen tässä vartoissa ilmestyvän ovilleni. Malttakaapa hetki, niin kirjoitan siitä blogiini. Jaatisen Jonosta meinaan.

Sormet sonnin suussa

Iisalmi ja Kiuruvesi

Perjantaina 16.maaliskuuta:

Iisalmen Suomalaisessa kirjakaupassa kello 14-15:30 ja

Kiuruveden kirjastossa alkaen kello 17:00

Tulkaa kaikki! :)

Tässä lupaamani linkki Avaimen kuukauden juttuun

Miksi me pelkäämme Kalevalaa?

Olisihan se nyt vallan Jumalanpilkkaa, jos joku vääntelisi ja kääntelisi kansalliseeposta ilman virallista lupaa ja leimaa! Tuommoinen tytönhuitukka varsinkin, vai mikä lie kirjailija olevinaan.

Minulta on kysytty, eikö yhtään arveluttanut tarttua johonkin näin suureen, kansalliseepokseen...

Marilyn!

Kuvat työkaverin synttäribileistä Virpi Hämeen-Anttilan iloksi. ;) ja keitä muita siellä Vltavan kirjailijabileissä nyt olikaan... Eivät millään uskoneet, että Vilénistä saa Monroen ilman peruukkia! :D

Pitää vain muistaa, että emme milloinkaan nähneet nelikymppistä Marilynia, siis sitä alkuperäistä... ;)

Eli suuri kiitos kuvista, Mia-Riitta!

Roolipukeutuminen kiinnostaa minua. Muita hahmojani näkee aiemman blogitekstini yhteydessä, jos rullaa sivua vähän alaspäin.

I wanna be loved by you...

...just you...

...and nobody else but you!

Ajattelen yhä

...siis olen vielä täällä, hereillä ja mietteissäni koneen äärellä.

Tällä viikolla olen kulkenut kaupungilla pukeutuneena Marilyn Monroeksi, antanut ystäväpariskunnalle lahjaksi Nightwishin liput, kirjoittanut ja siivonnut. Erityisesti siivonnut, pienen palan kerrallaan.

Viime vuoden keväällä aloitin blogissani Viikkosiivous-sarjan. Kuuntelin radiosta sunnuntaikuunnelmaa ja siivosin taloa. Viisi niitä blogitekstejä sitten syntyi, mutta noiden viikkojen aikana ehdin miettiä paljon siivoamisen merkitystä ja elämää ylipäätään - ja tietenkin nauttia hyvistä radiokuunnelmista. Nyt siivoamiseni on hidasta. Ehkä pitäisi etsiä taas se kuunnelmakanava (YLE Radio 1). Tänään siellä olisi ollut Itkupaju. 

itkupaju eli weeping willow

Mutta kyllä minä sentään tiskasin! Ja viikkasin vihdoinkin tuolin selkämykselle jättämäni perhoskuvioisen silkkiaamutakin talteen. Heitin yhden punaisen pyyhkeen kylpyhuoneesta pyykkikoriin. Pientä, niin kovin pientä, mutta isompi kivistäisi käsiäni.

Itkupaju tulee muuten uusintana maanantaina ja lauantaina. Se perustuu Hubert Selby Juniorin romaaniin The Willow Tree. Itkupajusta on myös laulu, Grandaddyn Underneath the Weeping Willow.

Tämä itkupaju lähtee nyt tästä nukkumaan ja toivottaa rauhallista, katkeamatonta unta itse kullekin. Tosin tuore unitutkimus näyttäisi viittaavan siihen, että joillekin sopii pätkissä nukkuminen. Kaipa se riippuu siitä, mitä noina aamuyön tunteina tekee: ei voi olla kovin terveellistä herätä tuskailemaan tilannetta, itkemään ennen kuin saa edes silmänsä auki. Mieluummin sitä sitten nousee ylös ja kirjoittaa, antaa sisälle sullottujen sanojen vyöryä ulos, yksityisiin kansioihin ja  myöhempään käyttöön.

Siitä tämä kirjailijan ammatti on kiitollinen. Kun saa yölläkin tehdä työtä. 

Naistenpäivää!

Kahdeksas päivä maaliskuuta. 

Poika tuli koulusta ja toivotti hyvää naistenpäivää, sydäntäni lämmitti. Olisipa meillä (niin kuin monessa muussa maassa) myös miestenpäivä, niin voisin toivottaa nuorelle miehelle sellaista.

Bloggaajat ovat nostaneet naistenpäivän esille monin eri tavoin:

Mari A on listannut blogiinsa tiukkaa faktaa naisten oikeuksien kehityksestä Suomessa.

Miina Supinen kertoo Sokeripala-blogissaan tärkeästä, juuri ilmestyneestä kirjasta nimeltä Pimppini on valloillaan

ja Opuscolon Valkoinen kirahvi listaa muita naisvoimaa uhkuvia kirjoja.

Anu Holopainen muistuttaa Kirjailijan kävelyretkissä siitä, että maailmassa on yhä paljon korjattavaa. 

Kirsti Ellilä Kirjailijan häiriöklinikalta puolestaan kertoo, miten voimme ihan käytännössäkin auttaa siskoa kehitysmaassa.

Niin. Minua suuresti ärsyttää sellainen "feminismiä ei enää tarvita" -asenne. Tästä aiheesta puhuu napakasti Ani di Franco Metro-lehdessä. Sen ehdin lukea odotellessani poliisilaitoksella uutta hienoa passiani, mutta netistä en kotona linkkiä löytänyt. Minua ärsyttää tuo "feminismi ajaa vain naisten asiaa, minä kannatan kaikkien tasa-arvoa" -hurskastelu. Entäs sitten Unicefin lasten oikeuksien julistus? Sanooko joku nyt, että nuo ne ajavat vain lasten asiaa, minäpä kannatan kaikenikäisten oikeuksia? Ja jos puhutaan Itämerestä tai vaikkapa Saimaan norpasta, niin tullaanko sössöttämään, että ei kun kaikki eläimet ja meret on yhtä tärkeitä, ihan on typerää tuollainen Itämeren suosiminen!

Aiheesta lisää monilta eri kanteilta vaikkapa Feministien vuoro -blogissa. Siellä on muun muassa Johanna Hiitolan ja Anna Moringin kirjoituksia telaketjujen tältä ja tuolta puolen.

 

No niin. Näemmä suututtaa tänään kaikki. Suututtaa mukamas, mutta oikeasti surettaa. Kivun kalvava kipuna, ja niin edelleen. Elämä ja maailma. 

Kai tämäkin on sitten akkavoimaa, en tiedä. Sen kunniaksi ja julkkareita muistellessani liitän tähän muutaman iloisen, onnellisen sahansoittokuvan. Koska elämässä on myös oikeasti ihania, kauniita asioita, hyviä muistoja ja onnellista mieltä. Vilvoittavaa, taianomaista lumisadetta aavikolla. Tai vaikka tuntureilla.

Ei se ihan hetkessä sula pois, pelkäksi itkuksi illassa muutu. Hauras kiteen kauneus.

Sahansoittaja Aarne Laasonen kuvassa oikealla.

Tuli sieltä ääni, kuin Uduttaren valitusta. Tai sinne päin...

Mikä tässä on totta?

Ensimmäisiä lukijakommentteja Pohjan akasta. Kirjoittava ihminen rakastaa niitä: mahtavaa, että teksti synnyttää kysymyksiä ja keskustelua! Nämä ensimmäiset aatokset ja aatoksenpoikaset tulevat siskoltani ja lapsuudenystävältäni.

Mangopuusta kyseltiin usein, mikä tässä on totta ja mikä fiktiota. Tuolloin pohdin paljon autofiktion merkitystä ja sitä, miten oma elämäkin voi olla taideteoksen aiheena. Lisäksi meillä ihmisillä on juonellistamisen tarve; haluamme rakentaa summittaisista tapahtumista merkityksellisen ja kauniin kokonaisuuden. Kirjoitin aiheesta blogiini käytyäni kirjastoissa puhumassa omaelämäkerrallisuudesta. Luulin, että tämä keskustelu liittyy vain esikoiseeni - seuraava romaanihan on täysin fiktiivinen.

Väärin luulin.

Kyllä ihmisiä kiinnostaa, mikä on totta ja mikä ei. "Totuus" vain ottaa erilaisia muotoja. Usein se mielletään joksikin auktorisoiduksi ja arvokkaaksi, kun taas sepitelmät ovat arveluttavia ja siksi niin kovin kiehtovia. Pohjan akkaa lukeneet haluavat tietää, mikä kirjassa perustuu todelliseen Kalevalaan ja minkä olen keksinyt itse. Esimerkiksi syliperillisen käsite, löytyykö se Kalevalasta? Ei löydy. Sen keksin ihan itse. Minusta on mukavaa liikkua todellisuuden ja sepitteen rajamailla. 

On kiihottavaa koskea värisevällä varpaalla enkelten polkua, jonka narrit niin hyvin luulevat tuntevansa. Meistä kaikista löytyy hiven kumpaakin, enkeliä ja tuota hiippalakkista hullua.

Pohjan akan maailmassa on Pohjolan yhteiskuntajärjestelmän lisäksi muutakin itse keksimääni. Erityisesti uusien sanojen luominen oli nautinnollista. Monet erikoiset ja nykykorvaan oudoilta kaikuvat sanat ovat kyllä peräisin kansanrunoista, mutta paljon syntyi omasta päästänikin. 

Larin Paraske

Seuraan vanhaa perinnettä: suomalaiset laulajat (kuten kuvassa poseeraava Larin Paraske) esittivät runoista omia, yksilöllisiä versioitaan. Niin kuin tarinankertojat aina, he maustoivat runon omasta yrttipussista kauhaistuilla mausteilla, eikä tarkoitus ollutkaan ikuisesti identtisen Totuuden välittäminen oppilasketjua pitkin eteenpäin. Tarina oli ja on elävä olio, joka muuttaa muotoaan ja näyttäytyy milloin perhosena, milloin toukkana. Myös Lönnrot seurasi tätä traditiota kokoamalla Kalevalaan tietyt versiot tarinoista ja jättämällä osan pois, yhdistelemällä runot mielensä ja taitonsa mukaan. Lönnrotin kokoamaa teosta pidetään nyt jonkinlaisena mittatikkuna sille, mikä kansamme taru on ja miten siitä pitää puhua.

 Höpsis. Kyllä siitä saa puhua monella tapaa. Kyllä totuutta saa muuntaa. Eikä Kalevala oikeasti ole edes totta vaan satua. 

Vai onko se? Totta nimittäin?

Ehkä taru onkin totta ja totuus käsitteenä jotain ihan muuta kuin miksi sen olemme tottuneet ajattelemaan. Ehkä koskematonta totuutta ei ole edes olemassa, ja kaikessa on aina ripaus satua.