Tapetinvärinen

Tällä kertaa Virpi Hämeen-Anttila on kirjoittanut jotain hiukan erilaista mutta kuitenkin vahvasti Virpiä. Autofiktiivinen Tapetinvärinen on tosiaankin hieno kirja - aikaisemmistakin Hämeen-Anttilan romaaneista olen kyllä pitänyt.

Kirjasta ja sen juonesta on kirjoittanut Mari A. blogiinsa. Lukiessani Marin arviota huomasin olevani täysin eri mieltä siitä, että Tapetinvärisen kyydistä tipahtaisi herkästi pois. Minusta se juuri on ihanaa, kun saa liidellä muissa maailmoissa ja kirjailija vihjailee, viittailee jonnekin mystiseen ja varsinkin muihin tarinoihin. Sellaisesta minä nautin. 

Luin Mari A:n blogia eteenpäin ja sitten rupesikin naurattamaan, kun törmäsin seuraavaan:

   "Lukiessa silti tuli välillä sellainen puolikylläinen olo, niin kuin Seija Vilénin Pohjan akkaa tai Katja Kaukosen Odelmaa lukiessani, kun en täysin tiennyt sitä kaikkea, mitä kirjailijan tutkimien taustojen ja tietojen takana on."

    Minä kun satuin nauttimaan kovasti myös Katjan Odelmasta. :D Näissä kirjoissa on jotain, joka koskettelee sisälläni väriseviä kieliä. Sielunsukulaisuutta, jonka tarkkaavainen bloggaaja heti huomasi.

Mari A. jatkaa: "Luulen, että kirjailijakin joutuu miettimään näitä asioita kirjoja kirjoittaessaan: kuinka helppo kirja pitäisi olla, kuinka vaikea se saa olla, ettei lukija luovuta kirjaa kesken. Mutta toisaalta, lukijakin voi päättää, mitä haluaa ymmärtää ja miten lukea kirjan: tällaista kirjaa lukiessa on hienoa se, että lukijat voivat lukea kirjansa hyvinkin eri tavalla."

Kyllä näitä joutuu miettimään. Mutta toisaalta on olemassa myös sellaisia lukijoita (kuten minä Tapetinväristä ja Odelmaa lukiessani, tai jotkut ehkä Pohjan akan äärellä), jotka nimenomaan pitävät assosiatiivisemmasta lentelystä, koska siten heidän omatkin ajatuksensa liitävät maailmasta toiseen. He haluavat sellaisia kirjoja ja olisivat pettyneitä, jos kukaan ei niitä kirjoittaisi. 

Itse en kokenut Tapetinväristä kaaokseksi - tai jos se joskus sellaisia piirteitä saikin, sekin oli sen tarkoitus. Miten muuten voi kuvata mielen häilymistä?

Lukiessani romaania poimin sen sivuilta kohtia, jotka halusin jakaa muiden kanssa. Mihin kirjan nimi viittaa? Siihen, ettei saa kirjoittaa suurilla kirjaimilla. Ei saa laittaa huutomerkkejä. Ei mitään OMAA. Seis. Häpeä, neuvottomuus, kyvyttömyys.

"Unohda taivas ja meri ja maa ja eläimet ja ihmiset ja värit ja valo ja varjo ja mitä ihmeellistä, kauheaa salaperäistä, kaunista ja tunteita ja ajatuksia herättävää maailmassa onkaan sille ei riitä aikaa eikä energiaa itsen tarkkailulta. Itsetarkkailu on välttämätöntä, koska mikään ilme, ele, teko tai sana ei saa provosoida hyökkäykseen. [...] Se on luontainen, ihmisen kehityksen alkuhämäristä periytyvä reaktio tilanteeseen, jossa hän on ylivoimaisen vihollisen armoilla, mutta siitä ei ole apua. Siitä ei ole apua koska mikä tahansa voi provosoida hyökkäykseen. [...]" (s. 124) 

Sitten voi vain lakata näkymästä ja kuulumasta, muuttua kerta kaikkiaan tapetinväriseksi.

Voisiko paremmin kuvata tilannetta, jossa joutuu toisen väkivallan - henkisen tai fyysisen - kroonisesti uhkaamaksi. Siksi onkin niin julmaa lyödä lyötyä ja kysyä, yrititkö jotenkin provosoida tilannetta. Mistä sen tietää, mikä milloinkin toista ärsyttää?

"Sanat ovat vaarallisia. Kun avaat suusi, kävelet miinoitetun maan halki.

Ei saan sanoa: ulkona sataa.

Koska se tarkoittaa: pilvet itkevät, ne itkevät niin kuin minä tahtoisin itkeä, tahtoisin itkeä koska olen surullinen, mitä aihetta minulla on olla surullinen, ei mitään, mikään suru ei ole niin suuri kuin hänen, minun mitätön pieni suruni loukkaa hänen suunnattoman suurta suruaan ja siksi hänellä on oikeus raivostua minulle." (s. 131)

Tämä romaani käsittelee muistoja ja sitä, miten ja missä muodossa ne säilyvät. Monet asiat vaikuttvat siihen, yhteiskunnalliset rakenteetkin, köyhyys ja toisaalta perityn vaurauden tuomat mahdollisuudet, jotka usein niin itsestäänselvinä otetaan:

"Jos olisi enemmän valokuvia ja esineitä, jotka auttavat muistamaan. Joillain niitä on paljon. Joillain on jopa suvussa kulkenut talo ja maisema. Ei meillä. me olemme olleet köyhiä. Me olemme olleet niitä, joista ei jää historiaan merkkejä. Ei ole ollut kartanoita ja maita, jotka kirjattaisiin paikkakunnan arkistoihin. Ei ole ollut suvun kesämökkejä. [...] Köyhän on vaikea hyötyä köyhän perinnöstä. Vaikka olisi tahtonut säilyttää jonkin tavaran tai huonekalun, se ei ole mahtunut ahtaisiin asuntoihimme. Vanhat kodit on ollut pakko myydä verojen takia. Viimeistään niistä on pitänyt luopua, kun on tullut ero tai sairaus, joka on romuttanut talouden." (s. 223)

Onneksi on sentään kirjat ja kirjastot. Niistä monet muistot kumpuavat. 

Ja voisin tähän loppuun paasata paljonkin julkisten kirjastopalvelujen tasa-arvoa luovasta vaikutuksesta, lähikirjastojen merkityksestä lapsille ja ylipäätään kansalaisten mahdollisuudesta ilmaiseen koulutukseen, mutta pidättelen tätä politiikkapuhetta sisälläni. Kyllä te tiedätte ja ymmärrätte muutenkin. Virpi kirjoitti sen hyvin. Hän kirjoitti hienon kirjan.