Kyllä homotkin siivoaa

Eilinen Kati Juuruksen dokkari oli koskettava. Sen voi katsella vielä Yle Areenalta. Ohjelmassa on haastateltu pohjois-suomalaisissa pikkukaupungeissa asuvia homo- ja lesbonuoria: ihan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka haluavat elämältä ihan tavallisia asioita. He puhuvat peloistaan, syrjinnästä ja koulukiusaamisesta, mutta myös rakkaudesta ja unelmista. 

Yksi pojista kertoi, kuinka ennen koulun terveystiedon tuntia vielä ajatteli, että voisikin kertoa muille homoudestaan. Tunnilla asiaa käsiteltiin kuitenkin naureskellen ja ivaten. Tuli fiilis, että "olenko mä vaan joku vitsi".

Yksi tytöistä oli syntynyt Petroskoissa, ja koki olevansa onnekas asuessaan Lappeenrannassa. "Täällä mua ei sentään tapeta."

Tavallisia nuoria, jotka ovat kiitollisia siitä, että heitä ei sentään tapeta.

Vain hirviö pysyy kylmänä näitä nuoria kuunnellessaan.

Seuraan mielelläni Kati Juuruksen tekemisiä: häneltä voi aina odottaa laatua ja asiaa. Koskettavia, ajankohtaisia teemoja ja inhimillistä lähestymistapaa. Viime vuonna hänet palkittiin Monte Carlon tv-festareilla dokumentista Sormenjäljet. Turvapaikanhakijoita käsittelevässä dokkarissa kysytään, millaista on elää, kun mihinkään ei saa pysähtyä.

Eilisen dokkarin aiheesta kiinnostuneet haluavat ehkä tutustua seuraaviinkiin (linkit ovat omiin, aiempiin blogiteksteihini) :

- Kristuksen morsian 

- Saanko olla totta? 

- Kaikki muuttuu paremmaksi

***

Vaan nyt minä menen siivoamaan, kun se kerran jäi eilen kesken. Kyllä, homotkin siivoaa!

Kristuksen morsian

Tänään Radioteatteri esitti Heini Junkkaalan näytelmästä sovitetun kuunnelman, Kristuksen morsian. Sen voi kuunnella netistä tai käydä katsomassa Kansallisteatterissa - lippuja saa vielä. Se on myös ilmestynyt kirjana, joka arvioitiin muun muassa Kiiltomadossa.

Suosittelen! Teoksen aihe on hyvin ajankohtainen. Tarina kertoo Marionista ja Juliasta, jotka ovat menossa naimisiin, kun Marion yllättäen hurahtaa uskonlahkoon. Marionin äiti on saamassa piispanvihkimyksen, eikä Marionin uusi lahko hyväksyi edes naispappeja. Kuunnelmassa Marion siis edustaa päiviräsäsiä ja hänen äitinsä irja-askoloita. 

Minulle jäi erityisesti mieleen Marionin pappisäidin kommentti: tyttären Jeesus ilmestyi oudosti juuri silloin, kun tämän oli tarkoitus tehdä yksi elämänsä suurimmista päätöksistä: sitoutua. Pelko voi loitsia esiin kaikenlaisia jeesuksia, yleensä tuomitsevia. Sellaisia, jotka kieltävät ottamasta askeleen eteenpäin.

Tässä lainaus Radioteatterin sivulta:

Kristuksen morsian kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun me emme uskalla näyttää toisillemme ristiriitaisuuttamme tai heikkouttamme. Se esittelee ehdotuksen fundamentalistisen käytöksen syntyyn, tässä tapauksessa homouden vastustamiseen ja puolustamiseen. Kuunnelma ei etsi syyllisiä vaan tutkii maailmaa moniäänisesti.

– "Kun neljä vuotta sitten, ennen edellisiä eduskuntavaaleja, aloin kirjoittaa Kristuksen morsianta, kuvittelin kirjoittavani kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa näytelmää. Silloin en voinut kuvitellakaan, että Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon valittaisi naispiispa tai että homosiunauskohu kirkossa vaihtuisi todelliseen keskusteluun homoparien kirkollisesta vihkimisestä", Heini Junkkaala kertoo.

Sunnuntain kuunnelman aikaan yleensä siivoan kotiani. Tämä Radioteatterin esitys sai minut pilkkomaan päärynän ja latomaan sen päälle ison kasan kermavaahtoa. Istuin sohvalla ja kuuntelin, kunnes muistin, että viikkosiivoustahan tässä piti tehdä! Sain sentään tyhjät maitopurkit litistettyä kierrätystä varten.

Siivoan huomenna.

Siemenettömiä banaaneja, yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä

Eilen katselin Yle Areenalta Voimalan jakson "Syö itsellesi parempi elämä!"

Vai niin, ajattelin. Yritin tuota kerran minäkin: söin vain superpyhää prasadaa, sillä lailla maiskuttamalla ansaitsin itselleni taivaspaikan. Superfood-miehet Jaakko Halmetoja ja Olli Posti juovat gallonan kokoisesta  lasipurkista lähdevettä ja uskovat mulperin voimaan.

Avaimen kirjailija Jani Kaaro oli myös mukana ohjelmassa: häneltä on ilmestynyt viime syksynä kirja Terveenä 100-vuotiaaksi.

Eniten ajatuksia herätti kuitenkin syömishäiriöisten parissa työskentelevä ravitsemusterapeutti, Annukka Ruska. Kun Posti mainitsi ruoan olevan vain ravinnon lähde, Ruska ja Kaaro toivat esille vastakkaisen näkemyksen. Ehkä Posti ei huomannut omia arvolatauksiaan: hänen mielestään ruoka ei saa olla feikkiä, kuten Pasilan studion kahvilasta löytynyt jalostettu, siemenetön banaani. Sitä Posti ei olisi syönyt mistään hinnasta.

Ruoka nimenomaan on paljon muutakin kuin pelkkää ravintoa.

Ruokaan liittyy valtavasti arvoja ja tunteita. Me emme syö vain raaka-aineita vaan valitsemme ateriamme eettisten arvojemme mukaisesti. Tosin sekään ei ole totta, että ruoka muka valitaan ainoastaan väkivallattomuuden tai ympäristöeettisten syiden ohjailemana (tai niiden vastaisesti, niistä välittämättä). Joskus ihan oikeasti ihmisellä ei ole rahaa ostaa sitä luomuvaihtoehtoa, vaan lapset on pakko ruokkia tehotuotetulla halpisruoalla. Suomessakin elää köyhiä ihmisiä, sanoipa luomuliiton puheenjohtaja Jaakko Nuutila mitä tahansa. Riittävän ravinnon takaaminen jälkikasvulle on tärkeä arvo sekin.

Tästä asiastahan keskusteltiin kiivaasti taannoisen Kuningaskuluttajan jälkeen. Nuutila pysyi kannassaan: luomu on laatua ja laadusta pitää maksaa. Mutta milläs maksat, jos ei ole rahaa? Onko terveellinen, puhdas ruoka ylellisyyttä? Mielestäni luomutuotantoa pitäisi tukea paremmin. Kuningaskuluttaja puhui asiaa.

Ruokaan liittyvät arvot askarruttavat minua, eikä vähiten sen takia, että työstämme parhaillaan viimeisiä kirjailijaesseitä keittokirjaamme. Sormet sahramissa naputtelen muistiin kohtia romaaneista, joissa ihmiset syövät näyttääkseen rakkautensa, vihansa ja kaipuunsa. Asemansa ja arvovaltansa, yksinäisyytensä ja yhteisöllisyytensä.

(Kuvan latasin sivustolta What do they all eat? Etsin kylläkin ruokailevaa joogia, mutta tämä oli sitäkin parempi.)

Tällainen siitä tulee!

Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. 

Kannen suunnittelu: Satu Ketola. Kannessa oleva valokuva: Anna Kortesalmi.

Yksi tämän kirjan erityispiirteistä on muuten se, että kaikissa valokuvissa on oikeasti syötävää ruokaa tai juotavaa juomaa. Mikään ei ole studiossa kyhättyä feikkiä, kuten keittokirjoissa niin usein. Monestihan keittokirjojen kuvissa vihannekset ovat puoliraakoja ja annoksia on kiillotettu öljyllä tai hiuslakalla.

Meillä kaikki on aitoa, ja kaikki on kuvausten jälkeen oikeasti syöty.

Mitä pidätte kannesta? :)

Hatunnosto

Pekka Haaviston kirjoittama esseekokoelma Hatunnosto (Kirjapaja, 2010) sisältää tarinoita matkapäiväkirjan lehdiltä, Afrikan taivaan alta, kaukaa ja lähempääkin menneestä. Olipa virkistävä kokemus lukea teos, joka avasi kansantajuisesti Darfurin kriisin, entisen Jugoslavian alueen kuviot, Israelin ja Palestiinan kiistan sekä Somalian tapahtumat ilman, että olisi sorruttu liialliseen selittelyyn, alentuvaan lässyttämiseen tai kiihkomieliseen populismiin. Luettuani ymmärrän taas hitusen paremmin, miksi esimerkiksi Lähi-idän rauhalla on kiire. Alueen selkkauksia kun käytetään tarkoituksellisesti lisäämään länsimaiden ja islamin välistä jännitettä.

Somaliassa Haavisto törmäsi toistuvasti suomalaisiin, jotka olivat palanneet sukujuurilleen perustamaan pizzerioita ja yliopistoja. Maan parlamentin puhemieskin oli Haaviston vierailun aikaan käymässä Mellunmäessä. Tekstistä välittyy myös se, miten kaunis kaupunki Mogadishu kerran oli.

Kirja on täynnä tällaisia  kohtaamisia. Erityisen koskettava oli Tölö Gymnasiumin lahja darfulilaisille koululaisille.

Haavisto kertoo myös omasta menneisyydestä, alkuajoista Vihreiden aktivistina ja myöhemmin puolueen ensimmäisenä ja silloin myös ainoana ministerinä. Ajatuksia herätti muun muassa nuoruuden matka Pietariin, kun Rosa Liksom joutui toimimaan pikaoikeudenkäynnissä tulkkina. Muutama venäläismies tuomittiin vuosikausien pakkotyöhön, ja suomalaisten bussi jatkoi kohti Suomea. Toisella Pietarinmatkalla Haavisto jää katsomaan Hare Krishna -liikkeen jäsenten tanssimista, jonka miliisi pian pysäyttää. Joku väkijoukossa kuitenkin kuiskaa Haavistolle, että tämän pitäisi tulla Veteranov-metroasemalle illalla kuudelta. Haavisto menee - mikä yllättää minut: kuiskaajahan olisi voinut olla ties mikä vaarallinen rikollinen. Veteranov-asemalta salaiseen temppelikämppään kuljetettu Haavisto saa hare krishnoilta Suomeen vietäväksi listan Neuvostoliiton vankiloissa olevista aseistakieltäytyjistä. Sen hän toimittaa kotiin palattuaan Amnestylle Lontooseen. 

Vaikka olen kirjoittanut ja puhunut paljon omista kokemuksistani Hare Krishna -liikkeessä - liikkeen vallankäytöstä ja epätasa-arvosta - en kuitenkaan halua sulkea silmiäni siltä, että sen jäsenet kokivat Neuvostoliitossa syrjintää ja heidän ihmisoikeuksiaan loukattiin  hyvinkin räikeästi. Aivan kuten minkä tahansa muun vähemmistön. Muistan, kuinka liikkeen venäläiset jäsenet vierailivat ensimmäistä kertaa Intiassa ja kertoivat kokemuksistaan. Yhdeltä oli mielisairaalavankilassa leikattu oikean käden peukalo, jotta hän ei enää "chanttaisi" (mietiskelisi rukoushelmiä apunaan käyttäen), toinen käveli pahasti ontuen, koska hänet oli pakotettu nukkumaan sementtilaverilla. Sydäntä riipaisevin oli tarina äidistä, jonka vauva riistettiin kirjaimellisesti sylistä. Kolkatan temppelin jäsenet tekivät tästä kertomuksesta myös näytelmän, joka esitettiin Mayapurin festivaaleilla. Moni katsomossa itki.

Mangopuun lukijat ovat joskus ihmetelleet, miten pystyn tarkastelemaan menneisyyttäni Hare Krishna -liikkeessä ilman katkeruutta. Ehkäpä syynä on juuri tällaiset  muistot ja kohtaamiset. Siitä huolimatta, että temppeli ei ollut minulle sopiva paikka ja liikkeen sisäiset syrjivät käytännöt satuttivat minua ja muita, ymmärrän myös, ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Uskonnonvapaus on yhä mielestäni tärkeä arvo.

Tällainen henki on myös Haaviston kirjassa. Hän on uransa aikana ollut niin kiperissä tilanteissa, että hänen kokemuksesta kumpuavia sanojaan kannattaa kuunnella. Tämän kirjan luettua tuntuu kornilta edes ajatella, että televisiostudioissa pääsevät kaiken maailman mutu-politiikot ja bodaajat laukomaan totuuksiaan muka suurinakin yhteiskunnallisina totuuksina.

Lopuksi (ja täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni johtuen) minua miellytti Kalevalan läsnäolo kirjassa. Mitä yhteistä on Kalevalla ja darfulilaisella zaghawat-heimolla? Mikä sammontulkinta viehättää Haavistoa eniten, ja miksi sammon arvoitusta yhä kannattaa pohtia?

Kannattaa lukea tämä kirja.

Kuin tanssia

Eilen aloitin lukemaan Hari István Mäen surrealistista aikuisten mysteerisatua, Kraatterin lapset. Se on ihmeellinen kirja. En laskenut sitä käsistäni kuin niiksi kolmeksi tunniksi, jotka maltoin välillä nukkua.

Kraatterin lapset kertoo baletin maailmasta. Lapsista, joille tanssi muuttuu Linnaksi, elämä näyttämöksi, jolla pitää esiintyä jonninjoutaville ja mitättömille. Aikuisille.

Satujen näyttämön verhot avautuivat. Huikaisevan kirkkaassa valossa odottivat oikeat tanssijat. Hipsin mukaan. Minä, joka en ollut mitään. Paitsi kiltti.

(s. 16)

Kirja käsittelee hyvin vaikeita aiheita, jotka esitellään pieninä vihjeinä läpi kirjan. Omistautuminen tanssille on täydellistä, tai ainakin sen pitäisi olla sitä. Minäkertoja koskettelee usein kylkiluitaan: osa niistä alkaa tulla sopivasti esiin. Hän on kaunis. Hänestä tulee kaunis. 

Tukikohdassa söin pienet ateriani. Lauloin tuutulaulun ja katsoin itseäni peilin kylmältä pinnalta. Silloin tällöin pölyiseen lasiin ilmestyi sormenjälkiä kuin joku olisi peilin toiselta puolelta osoitellut minua arvostelevasti etusormella.

(s. 34)

Romaania kansoittavat monenlaiset oliot, joista peilien varjo-olennot ovat vain yksi esimerkki. Naakat lentelevät Linnan ulkopuolella, kurkkivat ikkunaluukkujen raosta. Ehkäpä ne ovat lasten ainoa yhteys ulkopuoliseen maailmaan. Huomasin myös vihjeitä ja viittauksia muihin satuihin, esimerkiksi Pinokkioon ja Liisaan Ihmemaassa. Silti tämä on nimenomaan aikuisten romaani, ei lasten. 

Kirjan kaikkein pelottavin olio on Poppakuoriainen. Lahjattomia lapsia katoaa linnasta: Poppakuoriainen syö heidät. Niin aikuiset sanovat. Niin käy, jos ei kestä kipua, tarjoa kauneintaan.

Näin itseni rautaisessa häpeähäkissä, kiskottuna nosturilla kosken ylle. Kaikki ryntäsivät katsomaan, kuinka huonoa esitellään. Häpeä viipaloi alastoman ruumiini rujoksi ja teki minusta tanssijan irvikuvan.
(s. 57)

Itse asiassa kukaan Linnan asukeista ei ole kasvanut aikuiseksi. Kaikki ovat lapsia: pieniä tai isoja. Tämä näkyy raadollisimmin Opettajan suhteessa minäkertojaan. Mitä hän vaatii, mitä hän haluaa pienen pojan tekevän? Ainakin hän haluaisi tämän luopuvan ihastuksestaan toiseen poikaan, koska "Elämä on tanssimista. Eikä siihen mahdu muuta." (s. 63) Muitakin, sairaampia motiiveja Opettajalla on.

Kuka lapsi kestäisi sellaisen. Niin. Mitään kipua ei vuolla ilmaiseksi: "Palkkio kauneudesta on äärimmäinen usko sekä tottelevaisuus." (s. 114)

Harri István Mäen teksti on kuin balettia. Se soljuu kauniisti, ja tarinassa toistuvat tietyt liikesarjat: sanat, lauseet ja joskus jopa kokonaiset kappaleet. Toisto on tyylikeino, jota kaikki eivät hallitse tai edes uskalla käyttää. István Mäki uskaltaa. Ja onnistuu siinä mestarillisesti.

Lukiessani viimeisiä lukuja aamulla kuuntelin levyltä Tšaikovskia. Se sopi täydellisesti. Näin tarinan balettiesityksenä.

Lukujen alkuihin sijoitetut kuvat on tehnyt Jussi Jääskeläinen. Minusta nekin ovat onnistuneet täydellisesti.

Tänään putkahtaa maailmaan kolme kirjaa!

Harri István Mäen Kraatterin lapset, Helen Mosterin Hylky ja Petteri Paksuniemen Jouten. Hienoja kirjoja kaikki!

Heti Kalevala-luennon jälkeen suuntaan kirjanjulkkareihin.

Istuin äsken yliopiston Metsätalossa lounaalla Elina Loisan kanssa, juttelimme muun muassa kirjajulkkareista. Siis yleisellä tasolla. Miten tärkeää onkaan se, että kirjailija saa juhlistaa työtään, jolle on omistanut ehkä moniakin vuosia. Ja vaikka itse kirjoittaminen veisikin "vain" x kuukautta tai y vuotta, ajatteluprosessi ja idean hahmottelu vie aina kauemmin.

Tämä työ on ihanaa. Siinä saa sukeltaa syvälle, niin vanhoihin kuin uusiinkiin aiheisiin. Saa kertoa tarinoita.

Ja kaiken taustalla väräjää jo idea kolmannestakin romaanista. Saa väristä. Annan sen kasvaa jossain mielen perukoilla tämän vuoden loppuun asti ennen kuin edes harkitsen kirjoittamista. Luen aiheeseen liittyviä juttuja, käyn taidenäyttelyissä, haistelen ja maistelen sitä maailmaa, jonka kanssa elän seuraavan vuoden, kaksi.

Kakkosromaanin muokkauksen ohella työstän syksyllä ilmestyvää keittokirjaa - meillä syödään tällä hetkellä tosi paljon kaikkea todella luovaa ja villiä. Syöminen tuo tarpeellisia taukoja läppärin nakuttamisen lomaan. Ja joskus on tosiaan hyvä olla vain jouten.

Kolmesta tänään ilmestyvästä Avaimen kirjasta bloggaan vielä jossain vaiheessa. :)