Rajoittaako salassapitovelvollisuus sairaanhoitajan sananvapautta?

No ei tietenkään. 

Mutta siihen malliin tuntuvat jotkut ajattelevan. Suurin osa HS-raadin vastaajista on kuitenkin sitä mieltä, että ihminen ei saa käyttää asemaansa sorron välineenä. (Raadilta ei tosin kysytty mitään sairanhoitajista, mutta minä näen tässä paralleelin.) Kyse on nyt kansanedustajista. Kansanedustaja ei saa laukoa rasistisia kommentteja. 

Jotkut ajattelevat, että sanavapautta ei saa koskaan rajoittaa, ei milloinkaan, ei millään verukkeella.

Hmm. Katsotaanpa. Entäpä jos Hoitaja Hakkarainen heittäisi herjaa potilaista julkisesti, kertoisi vaikkapa juorulehdille jonkun kuuluisan potilaan intiimeistä vaivoista. Toteuttaisiko hän vain sananvapauttaan vai satuttaisiko toista ihmistä? Vastausta tuskin tarvitsee rautalangasta vääntää.

Joissan ammateissa vain ei saa puhua mitä sattuu ja milloin sattuu. 

Sanavapaus ei ole oikeus, joka jyrää alleen kaiken muun.

*****

(Kuva on linkitetty Fb-ryhmästä "Vain raukka on rasisti".)

Kirjoja ja ruusuja, kirjailijakokouksia ja kyläjuhlia

Kirjatapahtumia ei ole koskaan liikaa. Minäkin päätin järjestää omat kirjapäivät lapsuuteni kotikylään. Olenhan joskus perustanut koulunkin.

(Niille, jotka ovat lukeneet Mangopuun: kirjapäivät pidetään Rekolassa, kuninkaallisen koivukujan päässä. ;)

Äinään kirjapäivät
Kyläjuhla

sunnuntaina kesäkuun 19. päivä
Niemimäen mansikkatilalla, Iso-Äiniöllä (Vääksystä 13 km pohjoiseen)

Ohjelmaa aikuisille ja lapsille:
tervetuliaismalja ja kirjailijahaastattelut (klo 12)
Myyttinen Äinää –diashow (klo 15)
lastennurkkaus, museo, moponäyttely ja maatilaeläimiä

Lounas alkaen kello 12.30 (10€/aikuinen, 5€/lapsi)

Riittävän tarjoilun takaamiseksi emäntä toivoo lounasilmoittautumiset 

puh. 0400-716609/Aila Niemimäki.

Maatilalla voi myös yöpyä (hinnat Niemimäen nettisivuilla).

Itse tapahtumaan on tietenkin vapaa pääsy!

Tervetuloa tapaamaan kirjailijoita ja kokemaan myyttinen Äinää!

Kirjailijalistaa ei ole vielä varmistettu: mukaan on tulossa (itseni ja vaimoni lisäksi) Katja Kaukonen, Meritta Koivisto, Elina Loisa, Harri István Mäki, Jani Saxell, Hanna van der Steen ja monia muita, joiden nimiä lisään tänne pikkuhiljaa.

Kyläyhteisölle tilaisuus merkitsee uutta, virkistävää kulttuuritarjontaa sekä harvinaista mahdollisuutta tavata kauempaakin tulleita kirjailijoita sekä ostaa kirjoja kirjapäivähintaan. Lapsiperheille tarjoamme mukavan sunnuntan ja iäkkäämmille ihmisille kerrankin kirjallisuustapahtuman ihan kotinurkilla. 

Lammen rannalla on pieni mökki, jossa kirjailijat saunovat lauantai-iltana ja puhuvat keskenään viisaita:

(Tämän sivun kuvat on linkitetty Niemimäen kotisivuilta.)

*****

Tosiaan kirjatapahtumia ei ole ikinä liikaa:

Eilen kiertelin vauvan kanssa Kirjan & Ruusun päivillä Helsingissä: kotiin toin useita hienoja kirjoja, joista kirjoitan pian tännekin. 

Helsingissä Kirjaa & Ruusua on aikaisemmin juhlistettu Suomen kustannusyhdistyksen järjestämässä kirjatapahtumassa. Viime vuosina toukokuun alun sää oli niin kauhea (muistan sen, koska seisoin itse lavalla ja puhuin viisaita sateenvarjon alla värjötteleville ihmisille, joita oli paikalla neljä ja nekin kaikki tuttujani), joten tänä vuonna kustannusyhdistys ei järjestänyt tapahtumaa lainkaan. Eri maissa Kirjaa & Ruusua juhlitaan kuitenkin eri aikoina vissiin vähän miten sattuu, joten miksei Suomessakin voisi joustaa sään mukaan? Tänä keväänä saimme nauttia tästä kirjallisesta tapahtumasta Helsingissä peräti kahdesti. Jälkimmäinen tilaisuus oli Into Kustannuksen ja Rosebud-kirjakaupan organisoima.

*****

Iso-Äiniön kesäkuisesta sunnuntaitapahtumasta siirryn suoraan Messilään, Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Hieno, perinteikäs tapahtuma. Saan osallistua muun muassa legendaariseen kirjailijoiden jalkapallo-otteluun ja tietenkin moniin mielenkiintoisiin paneeleihin.

Ah, elämää! Ah, onnea! Ah, kirjakesää!

Mahdollisuuksien tori

Tänään Sellon kirjastotasanteella, Viaporintorilla.

"Mahdollisuuksien torien tavoitteena on lisätä tietoisuutta globaaleista kehityskysymyksistä. [...] Mahdollisuuksien toreilla paikalliset kansalaisjärjestöt esittäytyvät, tuovat esille köyhyyden ja epätasa-arvon syitä sekä tarjoavat mahdollisuuksia ja keinoja yksittäisille ihmisille vaikuttaa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Mahdollisuuksien torit ovat kaikille avoimia ilmaistapahtumia." 

Tämän vuoden teemana on vapaaehtoistoiminta.

Ensi syksynä Espoon kirjailijat vierailevat hoivalaitoksissa lukemassa, osana kulttuuritoimen Kulttuuriketju 2011 - projektia. Kuvassa kirjailijat Pirjo Raitanen ja Katri Sarmavuori, runoilija Tuija Kuha ja paikallisten Marttojen puheenjohtaja. Mukana teltalla oli myös runoilija Ritva Laine.

Käyntikortteja vaihdettiin ahkerasti: voi hyvinkin olla, että ensi vuonna menen Marttojen luokse keittokirjavierailulle.

Lavalla monikulttuurista ohjelmaa. Tässä seppä Ilmarinen ja huikea viittomakielinen runoesitys.

Innostuin myös liittymään Espoon kansanmusiikkikiltaan, haluaisin jonain päivänä oppia soittamaan kanteletta! Vaimosta tuli killan ensimmäinen virallinen lusikansoittajajäsen. Olen hänestä hyvin ylpeä! Kansanmusiikkiteltalla kuulin myös ihanasta lauluyhtye Inehmosta.

Lopuksi kerroimme Yanks Foonin kanssa gambialaissadun pienelle (mutta hyvin tarkkaavaiselle ja innokkaalle) lapsiyleisölle. Satutuokiosta minulla ei ole kuvaa, koska kuvaajakin taisi jäädä tarinan pauloihin. Tai ainakin unohti ottaa kameran esille.

Ravatar

Tulospalkkaus. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Osallistuin tänään Rava-koulutukseen. Se oli nelituntinen, jonka aikana opin käyttämään ikäihmisten toimintakykyä mittaavaa tietokoneohjelmaa. Järvenpäässä Rava-poikkileikkauksen avulla on toteutettu suuria palvelujen rakennemuutoksia. Ei tarvitse kuin googlata "Rava, Järvenpää" niin jo löytää yllin kyllin luettavaa puolesta ja vastaan.

Rava on sinänsä kelpo mittari. Selkeä ja hyödyllinen - sen avulla voi esimerkiksi seurata potilaan kuntoutumista tai kunnon huonontumista. Arvioida jatkohoitopaikan tarvetta, toki muita mittareita apuna käyttäen. Ja niin edelleen. En minä hyviä ohjelmia vastusta. Ja onhan sen lisenssikin jotain kaupungille maksanut, joten ohjelmaa siis myös käytettäköön.

Mutta semmoisista puheista minä en pidä, että voi kunpa hoitotyössäkin voitaisiin siirtyä tulospalkkaukseen. Melkein aspiroin ärrältä ostamani kahvin. (Palautelomakkeessa valitin katkerasti tästä kahvitarjoilun puutteesta - kuinka paljon pari pannua sumppia olisi muka maksanut?)

Mutta että  tulospalkkaus? Kurssinvetäjän mielestä palkkauksen ei tarvitsisi linkittyä työn suoranaiseen raskauteen vaan siihen, miten hyvin potilas kuntoutuu. Ravan ja muiden mittarien avulla seurattaisiin potilaan tilan kohenemista ja sen mukaan jaettaisiin bonuksia hoitajille. Aivan niin kuin hoitajat siten tekisivät ihmeitä, sokeatkin kohta näkisivät ja puuro muuttusi velliksi! 

Vaan kuka sitten hoitaisi hauraan ja herkän vanhuksen, jonka kunto ei enää voi kohentua ja kenties etenevän sairauden takia vain laskee laskemistaan kuin koiran häntä. Kuka hoitaisi saattohoidossa olevan potilaan, joka kuntoutuu ja kotoutuu hiukan eri suuntaan kuin esimerkillinen Raili Ravatar, tulospalkkahoitajan 50 euron bonuspotilas?

Hmph.

Ei ihmisiä hoideta niin kuin lehtiä myydään, provisiopalkalla.

****

Intiassa rava tarkoittaa mannaryynejä. Niistä voi tehdä vaikkapa makeisia. Edessäni on viikko lomaa sairaanhoitajan töistä, ja aion keskittyä hiomaan keittokirjan viimeisiä reseptejä. Tänä viikonloppuna syödään mannahalvaa! (Valokuvan mannaladduista ja elefanttipäisestä Ganeshasta linkitin Ptitchef-sivuilta.)

Huomenna Anna hakee lisää astioita Arabialta, niin päästään ottamaan lisää omia kuvia. Mutta niitä en vielä paljasta täällä ;)

Ei mitään häpyä!

Luen  parhaillaan Paavo Kettusen kirjaa Kätketty ja vaiettu, joka kertoo suomalaisesta hengellisestä häpeästä. Kettusen teos ja tutkimus perustuu yli 400 "häpeäkirjeelle", ja keskittyy häpeän kokemuksiin pääasiassa kristinuskon piirissä. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon tuttua ja muun muassa selkeimmän selityksen minua aiemmin kovasti vaivanneelle huijari-syndroomalle.

Kaupassa iskee huijariolo. Myyjä näkee, että luottokorttini on silkkaa valhetta. Oikeasti minulla ei kuuluisi olla sentin pyörylää; lieneekö kortti ollenkaan omani. Yritän kovasti näyttää normaalilta. Samankaltaiselta kuin neloskassan parrakas mies, jolla on kärryssään meetvurstia, kalapuikkoja ja piimää. Tai kutosen nainen, jonka huulissa on kiiltoa ja ostoskorissa rennon huolitellusti asetellun luomusalaatin alla kylmä keskiolut.

(Mangopuun alla, s. 220)

Yhdessä Kettusen saamassa häpeäkirjeessä kuvataan samoin: "Usein tunnen olevani huijari ja syyllistyn, jos osoitan olevani pätevä jossain." Kettunen selittää, miten "sisäinen vertailija" itsessä vartioi, miten sisimmässämme saattaa kamppailla kokemus itsestä mitättömänä ja tarve osoittautua täydelliseksi, jotta jotenkin kelpaisi muille. Kaiken kukkuraksi häpeää tunteva ihminen pelkää ajattelevansa itsestään liian myönteisesti. Huijarihan se sellainen on, joka itseään pätevänä pitää! Varsinkin, jos on oikeasti täysin mitätön ja kelvoton.

Syyllisyys liittyy tekoihin, häpeä silkkaan olemiseen. Kaikesta voi jäädä kiinni.

Joskus uskonnollinen yhteisö ruokkii ja vahvistaa (tai suorastaan synnyttää) häpeäntunteita. Autoritaarinen uskonto voi myös vaatia uusilta jäseniltään entisen uskonnollisen identiteetin häpeämistä: siitä ei saa puhua tai sitä vastaan pitää "todistaa", kertoa miten väärässä aikaisemmin olikaan ja miten oikeassa nyt. Vaan ehkäpä sisäisen häpeänsä kanssa kamppaileva ihminen solahtaa helposti sellaiseen yhteisöön jo siinä vaiheessa, kun hän tiedustelee mahdollisuudesta liittyä jäseneksi:

Jos heittäytyisin liian esoteeriseksi, Pamppu voisi luulla minua huijariksi. Tuijotin lattiaa ja mietin, mitä sanoisin. Halusin asua lattian alla avautuvassa kellarikerroksessa ja palvella Krishnaa.
”Olen kurja aloittelija tällä tiellä”, suunnittelin vastaavani. ”Tuskin yhden askelen olen astunut Krishnaa kohti, kun jo kuvittelen olevani muiden hänen palvelijoidensa veroinen. Mutta aiheettoman armon voimin saatan kuitenkin edistyä, jos sinä ja muut tässä temppelissä hyväksytte minut joukkoonne. Voisin vaikka pestä vessoja ja hinkata kurkumatahroja ovenpielistä.”

(Mangopuun alla, s. 22-23)

Enää en ihmettele, miksi koin vielä pitkään Krishna-liikkeestä lähdettyäni, että olen oikeasti huijari. Kaiken maailman luottokortteja muka vingutin, valhetta kaikki tyynni! Kurkumatahroja olisin joutanut hinkkaamaan, ei minusta muuhun ole.

Häpeä voi myös olla tervettä, sen perimmäinen tarkoitus on suojella ihmisen rajoja. Intiimit asiat pidetään piilossa, jotta ei oltaisi liian haavoittuvaisia muiden edessä. Tästäkin Kettunen kirjoittaa, ja paljon muustakin. Mielenkiintoinen kirja.

Muita häpeää käsitteleviä kirjoja ovat esimerkiksi Salman Rushdien Häpeä, Tiina Pystysen Mä tahdoin paratiisiin ja Häpeähäkki sekä useat Helena von Zweigbergkin kirjat.

Lapset ja kirja-arviot

Huomenna vedän ekaluokkalaisille lasten kirjallisuuskritiikkityöpajan! :) Jännittävää, hauskaa! 

Ebeneser-talossa (Helsinginkatu 3-5, Helsinki) on vielä tämän viikon ajan mahdollisuus tutustua lastenkirjallisuuden ihanaan maailmaan, tilaisuus on avoin kaikille. Tulkaa moikkaamaan, mikäli genre kiinnostaa tai perheessä on pieniä kirjallisuudenharrastajia!

Lisätietoja tapahtumasta saa Pro lastenkirjallisuustalon nettisivuilta. Kuvankin linkitin sieltä.

Apuraha se tulla tupsahti

Kiitos Taiteen keskustoimikunnalle kirjastoapurahasta! On iloinen, huojentunut olo.

Lönnrotin mallilla aion tosin jatkaa myös tästä eteenpäin. ;)

*****

 

Tänä aamuna katselin muuten Juha Vuorisen ja Otavan Minna Castrénin haastattelua. Edellinen tuumasi, että suuria kustantamoja ei oikeasti tarvittaisi lainkaan. Kirjailijat voisivat aivan yhtä hyvin kustantaa omat kirjansa. Niinhän Vuorinenkin on tehnyt.

Mikä passaa yhdelle, ei välttämättä sovi kaikille. Jokaisenko tässä olisi pienyrittäjäksi lähdettävä? Entäpä jos kirjailijalla on alaikäisiä lapsia elätettävänä? Entäpä jos hän on kirjoittamisensa ohella vaikkapa maatalon emäntä - pitäisikö hänen myydä tilansa tai jättää perheensä, muuttaa lähimpään suureen kaupunkiin (tai mieluiten pääkaupunkiin) ja aloittaa elämä ihan alusta vain saadakseen kirjansa kauppojen hyllyille? Tai entä jos kirjailija odottaa vauvaa, jonka laskettu aika on vain muutama kuukausi kirjan julkaisun jälkeen? Kukas teoksen markkinoinnista huolehtisi sillä aikaa, kun  kirjailija itse olisi äitiyslomalla, vai pitäisikö kirjan julkaisua lykätä muutamalla vuodella?

On hienoa, että kirjoja voi myös kustantaa itsenäisesti. Joillekin se sopii mainiosti. Minäkin mielelläni osallistun oman kirjan markkinointiin, mutta en kuitenkaan haluaisi ikimaailmassa kantaa siitä vastuuta yksin. 

Elina Jokisen Vallan kirjailijoissa (josta kirjoitin blogiini viime syksynä) on mielenkiintoinen analyysi erilaisista kirjailijatyypeistä. Vuorisen ehdottama yksityisyrittäjyys sopisi Jokisen tutkimuksen perusteella niin kutsutuille "postmodernisteille ammattikirjailijoille".

Kaltaiseni tutkimusmatkailija sen sijaan on aina kovin kiitollinen kaikista saamistaan apurahoista.

Minä niin tykkään Lönnrotista

Siksi, että hän oli ihan tavallinen lääkäri ja onnistui silti kirjoittamaan paljon. Hän kiersi pitkin Vienan-Karjalaa ja keräsi runoja, hahmotteli niistä eepoksen.

Ei, ei tämä siitä johdu, että olen kohta juoksemassa Kalevala-kurssin lopputenttiin. Todellisuudessa Lönnrot saa sympatiani sen vuoksi, että palasin itsekin taas pitkän tauon jälkeen sairaanhoitajan hommiin, tosin osa-aikaiseen pestiin. Ihmettelen, miten aika tulee riittämään kaikkeen - kirjallisuuskurssit ainakin täytyy jatkossa karsia minimiin.

Olen aikaisemminkin ehtinyt kirjoittaa apurahaelämästä ja aivan ensimmäisessä postauksessani kerroin heittäytyneeni täysin kirjoittamisen varaan: 

"Silkkaa hulluutta? Monien apurahahakemusten rustaamista ainakin, ja toimeentulon noukkimista pieninä murusina maailmalta. Tavattomasti kysymyksiä risteilee mielessä. Eihän aikuinen ihminen voi vain päättää, että enpäs menekään järkevään ansiotyöhöni vaan kirjoitan tästä lähin kirjoja!"

Riemastuttavaa hulluutta tämä vajaa vuosi onkin ollut. Luovaa vapautta ja lähes rajoittamatonta aikaa hillua pyjamassa. Ihanaa. Mutta nyt tuntui hyvältä palata sairaalan käytäville, on hienoa kohdata oikeita ihmisiä ja huokaista helpotuksesta kuun lopussa, kun tilillä on takuuvarmasti rahaa. Free-lancerin töitäkin jatkan, ja pidän yhä itseäni päätoimeltani kirjailijana. Leipäni joudun kuitenkin tienaamaan muualta. Ihan niin kuin Lönnrot.

Siksi minä hänestä niin pidän. Vaihtaessani ylleni hoitajanasua ajattelen usein vanhaa Eliasta ja hänen työtään. Jos Elias, niin miksen sitten minäkin?

*****

(Kuvan linkitin Museoviraston sivuilta: mieltäni lämmittää sekin, että Eliaksella oli perhettä. Jaamme jopa leipätyössä puurtamisen perimmäisen motiivin. ;)

Tyttö joka muuttui lasiksi

Kirjoitin Kiiltomatoon arvion Ali Shaw'n romaanista, Tyttö joka muuttui lasiksi. Tässäpä linkki.

Ennustus

Kirjoitin uusimpaan Vinskiin arvion Hanna van der Steenin ihanasta varhaisnuorten fantasiaromaanista, Ennustuksesta.

Hanna van der Steenillä on myös blogi nimeltä Tähtisilmät. Meilasin hänelle hiljattain ja kysyin, josko netistä löytyisi myös Wikiartikkeli Tähtilinnan valtakunnasta (kirjassa se on sivulla 68). Hanna kirjoittikin heti Wikipediaan,  mutta artikkelin elinikä jäi vain päivän mittaiseksi. Ilkeä Jafeluv nimittäin poisti tekstin virtuaaliavaruudesta, koska "tietosanakirja-artikkeleiden tulee perustua luotettaviin ulkoisiin lähteisiin, ei kirjoittajan itsensä näkemykseen". Hassua. Kirjailijalla ei siis ole Wikipedian mukaan tarpeeksi ammattitaitoa kertoa itse keksimästään maailmasta. 

Olkapäälleni melkein laskeutui pieni pörkki.

No, ehkäpä näemme Wikipedia-artikkelin van der Steenin trilogiasta sitten, kun joku kirjallisuustieteilijä on sitä akateemisesti tutkinut ja viisaita lausunut. Kähäräkukkateetä juonut ja sahramisillipullaa maistanut.

Mikä kirja vapuksi?

Tässä on girl-poweria ja tässä on bitch, joka puhuu! Asiaa ja joskus asian vierestä, mutta aina yhtä suorin sanoin.

Anna-Lena Laurénin Sitten saavuin Moskovaan (Sedan jag kom till Moskva) on minun valintani vappukirjaksi. Kaikesta en ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mutta hänen röyhkeää huumoriaan rakastan. Asenteessa on jotain samaa kuin Elina Loisan Julkeissa, joista kirjoitin aikaisemmin blogissani. Se on oikeastaan yllättävää, koska kirjojen maailma, elämänasenne ja henkilöiden arvot ovat niin erilaisia. Ehkäpä yhdistävä tekijä onkin nimenomaan julkeus sanoa ääneen se, mitä muut eivät kehtaa. Toisaalta minulle tuli mieleen myös Mark Levengood tällaisten pienten, viisaiden lauseiden takia: "Silloin kun unohtaa itsensä, on onnellinen." 

On hyvä, että ihminen joutuu huolehtimaan jostakusta toisesta, ei vain itsestään. Siitä tulee onnelliseksi ja maailmasta tulee hippusen parempi paikka.

Tämänkin kirjan kohdalla kriitikoiden vastaanotto on ollut vaihtelevaa. Helsingin Sanomissa epäiltiin huvittuneena, että mitä se Laurén siellä Moskovassa hoitikaan: deitti- vai uutispalvelua? Kriitikon mielestä kirja voisi olla nimeltään yhtä hyvin "Sitten saavuin Keuruulle". Keskisuomalaiselta ei Laurénin itseironia jäänyt huomaamatta. Omanlaistaan itseironiaahan on jo kirjan nimi, joka ymmärtääkseni viittaa Bulgakovin romaaniin Saatana saapuu Moskovaan.

Kyllä Laurén minun mielestäni on onnistunut hakemaan paikkansa sirokaja dusain joukossa. Pikkusieluisuutta ja tärkeilevää opettavaisuutta tästä kirjasta on turha hakea. Asennetta ja korkeiden korkojen kopinaa sitten sitäkin enemmän.