Vedenaliset

Inho ja häpeä. Niistä Maria Peura kirjoittaa. Ja siitä, miten kuulutaan laumaan.

Tutustuin Mariaan Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, pian sen jälkeen kun olin lausunut ensimmäisen kommenttini erään paneelin päätteeksi. Nolous söi mahaan koloa, tunsin itseni vanhanaikaiseksi moralisoijaksi. Joku - olisikohan ollut Wolfram Eilenberger - oli ennen minua nostanut omassa kommentissaan esille huumeet ja huumaavat aineet ja niiden vaikutuksen tekstiin. Kaikkihan tuntevat Kerouacin. Minä nostin käteni ja sanoin, että toisille tasoille pääsee niin monilla muillakin tavoilla. On olemassa yllättäviä ja outoja keinoja, joilla kirjailija tavoittaa sanoin kuvaamattoman, eikä niillä ole mitään tekemistä huumeiden kanssa. Esimerkkinä mainitsin Alzheimeria sairastavan ihmisen seuraamisen, hänen kanssaan keskustelun. Tuo puhe muistin ja muistojen rajamailla mutta silti hämmästyttävän tiukasti tässä hetkessä voi viedä sellaisiin paikkoihin, joihin väkevin tai miedoinkaan huume ei pääse.

Siinä sitten seisoin paneelin jälkeen, ruokajonossa, ja tuskailin, että varmasti kuulostin sairaanhoitajalta, joka haluaisi jakaa kirjailijoille terveystietoa! Olipa typerä ja tätimäinen avausrepliikki! Maria käveli ohitseni täysi ruokalautanen kädessään ja sanoi, että turhaan häpesin. Ihan turhaan. Kommentissani oli paljon perää.

Kuten olen täällä toitottanut, kirjailijakokouksen henki oli poikkeuksellisen salliva. Häpeäni taisi nousta vanhoista muistoista ryhmätilanteisiin liittyen.

Maria Peuran kolmas romaani, Vedenaliset, vie lukijan unenomaisiin maailmoihin. Se on tekstiä, jossa on tavoitettu toispuoleinen. Ja peräti ilman huumeita. Alzheimerinkaan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Silti mikä tahansa arkiymmärrykseen vaikuttava sairaus on kuin saari, jollaisella romaanin päähenkilökin kasvaa kunnes muuttaa kaupunkiin ja muuttuu itse siellä saareksi. 

Ehkäpä kirjoittajankin on löydettävä saari tai peräti saaria halutessaan kuvata sellaista, jota ei sanoin voi näyttää.

Maria Peura kirjoittaa rohkeasti häpeästä, sen särystä ruumiissa. Siitä, kun ei osaa vielä puhua mutta hävetä osaa, vaikka mistään ei moititakaan. Kuinka on parempi tehdä sellainen sopimus, että salassa inhotaan. Ei tarvitse julkisesti hävetä. Nielaistaan vain ne äänihuulet.

Ja yritetään voittaa inho, jotta paikka laumassa säilyy.

Jumalastakin Maria rohkenee kirjoittaa. Jumala nostettiin esiin useaan otteeseen Messilässä. Ensimmäiseksi sen teki taaskin Eilenberger. Hän kummasteli, että kokouksessa ei oltu vielä käsitelty tätä aihetta, vaikka teemana olikin sanoin kuvaamaton. Eikö jumalaa jos jotakin ole vaikea kuvata sanoin? Minäkin olin luullut, että jumalasta puhuttaisiin enemmän nimenomaan sensuurin ja itsesensuurin yhteydessä. Aihe osoittautui yhdeksi aikamme vankimmista tabuista, eikä sitä oikein muuten rohjettu kosketella kuin Nietzschen kautta. Keskustelimme tästä Leevi Lehdon kanssa tanssitauolla. (Luulenpa muuten, että Leevin legendaarinen beatboxaus kansanlauluesityksemme aikana jäi sekin monelle mieleen...) Puhuimme siitä, miten kirjailijat ikään kuin allekirjoittavat sopimuksen teologien kanssa. He saavat kirjoittaa jumalasta, mutta me emme. Niin kauan kuin välttelemme jumalia kaunokirjallisessa tekstissä, annamme yksinoikeuden aiheen käsittelyyn uskontoa ammatikseen tai muuten vain intomielisesti harjoittaville ihmisille. Ja vahvistamme sitä tabua, jonka mukaan jumalasta muka on mahdoton puhua ja kirjoittaa. Minun mielestäni se on aihe siinä missä muutkin.

Vedenalisten Jumala yrittää "korjata erehdystään, kumota avaruusolennon muuntamisen ihmissaaren asukkaaksi. Jumala painoi luomustaan pinnan alle, pakotti sen itse ihmiseksi muovautumaan." Islaminuskostakin Vedenaliset onnistuu kertomaan mariapeuramaisen mystisellä ja myyttisellä tavalla. Eri tavalla kuin kukaan muu suomalainen kirjoittaja, jonka islaminuskoa sivuavia tekstejä olen lukenut.

Pidin myös Vedenalisten rytmistä, sen lauseiden oudosta sanajärjestyksestä, joka kaikui paikoin kansanlaulujen henkeä.

Ehkäpä onkin niin, että tarvimme mysteeriä ja myyttiä, hiljaisuuden ja unen vartijana seisovaa kirjailijaa, tavoittaaksemme jotain sanojen tuolla puolen olevaa. Tai tällä puolen, pinnan alla lymyävää, miten vain ja mistä kulmasta asioita sitten katsommekin.

*****

Mikäli pidit Maria Peuran Vedenalisista, saatat nauttia myös näistä: Katja Kaukosen Odelma, Harri István Mäen Kraatterin lapset, Hannele Mikaela Taivassalon Oi, tule katsomaan.

Säkeitä Pietarista

Viikko sitten perjantaina kävin Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen etukäteiskokkareilla Helsingissä. Jo silloin arvasin, että Lahden kokouksesta tulee ihana. Olin oikeassa: ilmapiiri Messilässä oli niin salliva ja lämminhenkinen, että en voi muuta kuin odottaa seuraavaa tapaamista kahden vuoden päästä.

Juustotarjotin kädessäni asetuin istumaan huoneen nurkkaan. Ujostutti vähän. Hyvä juttu, että viereeni asettui erityisen miellyttävä henkilö, joka osoittautui nuoruudenystäväni entiseksi opiskelukaveriksi ja kerta kaikkiaan upeaksi ihmiseksi. Johanna Hulkon esikoinen, Säkeitä Pietarista, julkaistiin vuonna 2009, ja syksyllä ilmestyy seuraava romaani, Jostakin kotoisin. En ymmärrä, miksen ole tutustunut pietarikirjaan jo aikaisemmin (toisaalta nyt minulla on oma, Johannan minulle signeeraama kappale siitä). Vetävä ja viihdyttävä kirja, jonka monimuotoisuudesta ja runsaudesta nautin suuresti.

Päädyimme organisoimaan Johannan kanssa cocktail-partylle jatkot Juureen, yhteen lempiravintoloistani Helsingissä. Sieltä saa suomalaisia tapaksia, "sapaksia". Mukaamme lähti myös Marjo Heiskanen, jolla on Johannan kanssa yhteinen blogi, Hulkko & Heiskanen. Kannattaa tsekata sieltä Johannan hieno teksti häpeästä, josta puhuttiin paljon Lahden paneeleissa ja ruokapöytäkeskusteluissa. Häpeä saa meidät sulkemaan suumme, se on sisäinen sensuroijamme.

Häpeästä kirjoitin itsekin toukokuun puolella.

Mutta takaisin jatkoille: Ravintola Juuri oli täynnä, mutta onneksi on olemassa Latva. Lopulta siellä oli itseni, Johannan ja Marjon lisäksi Sami Hilvo ja liuta kirjailijavieraita useasta eri maasta: Eleanor Catton miehensä ja suomentajansa kanssa, Jaroslav Rudiš, Gregor Sander ja Annelies Verbeke.

Eikä minun olisi tarvinnut ujostella laisinkaan: kaikki olivat rentoja ja suloisia. Haluan lukea heidän kirjojaan ja kirjoittaa heistä blogiini! Odottakaapas vain.

Luin tänä aamuna loppuun Johannan Pietarin. Se sai minut haluamaan venäläistä teetä, avamaan Anna Ahmatovan runoteoksen ja toivomaan, että äitini olisi yhä elossa. Hän olisi pitänyt tästä romaanista. Ja pidin siitä minäkin. Suomalainen Anna lähtee Pietariin tekemään väitöskirjaa Anna Ahmatovan runojen suomennoksista. Tarinaan kietoutuu takaumia nuoruudesta, kun kirjan päähenkilö opiskeli venäjää Leningradissa.

Miten pienessä maailmassa elämmekään: lukiessani Johannan romaania sain kokea myös  palan nuoruudenystäväni menneisyydestä. Siitä, millaista on elää neuvostoaikaisessa opiskelija-asuntolassa ja miltä Pietari tuoksuu. Eihän Säkeitä Pietarista tietenkään omaelämäkerrallinen romaani ole, mutta sen Pietari-kuva on aito ja todellinen. Johanna puhuu kaupungista, jota voi samanaikaisesti rakastaa ja vihata. Minulle hän kirjoittaa luopumisesta ja pelosta.

Kirja käsittelee myös vakavia ajankohtaisia aiheita: Sosnovyi Borin ydinvoimalaa, sananvapautta, kirjailijoita joita ei julkaista. Nämäkin aiheet liittyvät kirjailijakokouksen teemoihin. Mistä kirjailija voi ja saa kirjoittaa. 

Lisää toisella kertaa. Nyt jään istumaan hiljaa, Pietarin maku huulillani. 

Terveisiä Messilästä!

Istun hiljaisessa tietokonehuoneessa ja ajattelen näitä ihania päiviä. Tunnelma on ollut erityisen lämmin ja salliva, paneelit äärimmäisen antoisia. Pää on täynnä ajatuksia, joista kirjoitan tuonnempana enemmän tänne, Café Voltaire blogiin ja Avaimen Kuukauden juttu -sivulle.

Kerron myöhemmin myös Äinään kirjapäivistä. Sielläkin oli ihanaa: ensi vuonna uudestaan!

Pakolaispäivä

Ensi maanantaina, kesäkuun 20. päivä kannattaa mennä Narinkkatorille (mikäli ei satu olemaan vaikkapa Lahdessa, Messilän kansainvälisessä kirjailijakokouksessa) . Pakolaispäivän ohjelmassa on muun muassa Kansallisteatterin kiertuenäyttämön esitys, tositarinaan perustuva kertomus erään miehen elämästä: 

"Tälläkin hetkellä tapahtuu samanlaisia asioita kuin ne, mistä hän kertoi meille."

Minulla oli onni ja etuoikeus päästä seuraamaan esityksen harjoituksia. Eli kannattaa käydä katsomassa! Uskokaa pois vaan.

Esitys on osa Jussi Lehtosen Vastaanotto-projektia, jonka 'tarkoituksena on paitsi viedä esitystaidetta vastaanottokeskuksiin, myös tehdä ”kantaväestölle” näkyväksi Suomen vastaanottokeskuksissa elävien ihmisten kohtaloita. Myös vastaanottokeskusten ja ympäröivän suomalaisen yhteiskunnan välinen kohtaaminen tai törmääminen on kiinnostuksen kohteena.'

Jussi Lehtoselta on aiemmin ilmestynyt kirja, Samassa valossa. 'Siinä pohditaan, minkälaisiin käytännön haasteisiin ja mahdollisuuksiin törmätään, kun järjestetään kulttuuritapahtumaa esimerkiksi psykiatrisella osastolla, dementiayksikössä tai vankilassa. Samassa valossa rakentuu Jussi Lehtosen kiertuepäiväkirjan ympärille. Äänessä ovat vuoroin itse esiintyjä, vuoroin katsojat, vuoroin yksiköiden työntekijät. Kirja on suunnattu erityisesti esiintyville taiteilijoille sekä terveydenhuollon ja sosiaalityön ammattilaisille.'

Narinkkatorin ohjelmasta lisää tästä linkistä. Lavalla muun muassa Paleface. Kiertuenäyttämön vartin pituinen esitys alkaa kello 14.45.

*****

Niin, ja maaseudun rauhaan halajavat: tänä sunnuntaina 19.6. on kirjapäivät/kyläjuhla Iso-Äiniöllä, Niemimäen mansikkatilalla, jossa voi myös yöpyä. Tai sitten voi tulla vain paikalle kuuntelemaan kirjailijoita, osallistumaan vaikka saunavihta-workshopiin ja nauttimaan emännän tekemää kesälounasta: savulohta, uusia perunoita, mansikkakakkua...

Odelma

Katja Kaukosen Odelma on salaperäinen kirja naisesta, joka herää joella ja palaa kotiin. Kirja liikkuu unessa ja tarussa, siinä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Kesä on vienyt aivoni (ja aikani) mennessään. Haluaisin kirjoittaa Kaukosen runollisesta kirjoitustyylistä enemmänkin, mutta sen sijaan liitän tähän muutaman blogilinkin, joissa Odelma on saanut arvoisensa vastaanoton:

Hiirenkorvia ja muita merkintojä 

Jäljen ääni

Kirjamielellä

Kaukonen on tulossa Äinään kirjapäiville 19. päivä kesäkuuta.

Vanhan lapsen tarina

Eilen kävin Lahdessa tapaamassa ystävääni Lilliä ja hänen pikkuista tytärtään. Menin kirjaston kautta, koska Kuutin piti nukkua päiväunet junassa. Olisi pitänyt, niin. Olisi pitänyt antaa mamin lukea kirjastosta lainattua Jenny Erpenbeckin romaania, Vanhan lapsen tarina. 

Mutta ei hän nukkunut vaan ryömi ympäri junavaunun likaisia lattioita. Luin kirjan kotona. Onneksi se sopi kotikirjaksi aivan yhtä mainiosti kuin matkakirjaksikin.

Eikä tämä ole mikään mainos, vaikka kyseessä onkin Avaimen kirja. Erpenbeckin romaani vain on niin hyvä, ettei sitä voi olla hehkuttamatta. Se kylmäsi ja puistatti ja nauratti ja todennäköisesti ihan väärissä paikoissa, sellaisissa joissa muut eivät tunne kylmyyttä tai puistatusta tai naurahtele ääneen.  

Vanhan lapsen tarina kertoo häpeästä. Niin suunnattomasta ja täydellisestä noloudesta ja alistumisesta, että sitä rupeaa pakostakin ihailemaan, kunnes taas puistattaa ja muistaa kerran eläneensä yhteisössä, jossa tuollaiset asiat olivat oikeastaan se ihanne, jota kohti piti kiltisti kurotella. Ja sitten rupeaakin taas puistattamaan.

Ja sitten tulee mieleen vanhainkoti. Sielläkin on joskus sellaista.

Ja välillä naurattaa, koska kirjan tyttö on niin mahtipontisen mahdoton halussaan saavuttaa hierarkian alin porras: se turvallisin ja ainoa, jonka saavutettuaan ei tarvitse todistaa mitään paitsi sen, että ei osaa yhtikäs mitään ja on ihan turha ihminen ja turhaakin turhempi. Ja kaikki mikä tytön suusta tulee ulos, vaikuttaa valheelta, vaikkei se valhetta olekaan. (Ihan niinkuin äsken, kun väitin, ettei tämä ole mainos, ja silti tämä näyttää mainokselta.)

Huijari mikä huijari.

Kirjan loppuratkaisu (Kuka tai mikä tyttö oikeasti on?) onnistuu yllättämään. Ja sekin on hyvä se.