Sanoja

Mikä on sanojen merkitys? Muutama kuukausi sitten sain itseni kiinni lausumasta: "Kyllä minä sanojen käyttäjänä tiedän, että sanat eivät lopulta merkitse mitään." 

Sanomattakin selvää, että järkytyin tokaisustani. Vai eivät sanat enää merkitse mitään?! Mitä minä sitten itse teen: sanojen kautta elän sanoilla leikkien? Turhuuksien turhuuttako se muka on? Sanoillahan me muovaamme maailmaa, teemme sen todeksi. Luomme niillä uusia maailmoita, toisia todellisuuksia. Kerromme mitä tunnemme, mahdollistamme mahdottoman. Rakastamme, haluamme.

Alkuperäinen kommenttini taisi liittyä tilanteeseen, jossa sanojen ja tekojen välillä oli särö. Sillä sanoillahan voi myös huijata ja tarinaan kirjoittaa epäluotettavan kertojan. Sanat loitsivat illuusioita. Ihania, huumaavia tarinoita, tulenliekkejä, suklaalastuja.

Siitä huolimatta en suostu luopumaan sanoista, enkä suklaalastuista. En anna pois sanojen tuomaa lohtua, sanoja saunan lauteilla, silmien kautta sanottuja saloja. Aina vain uskon ja sanoilla kirjoitan uutta tarinaa.

Patetiaa? Tästäpä taisikin tulla Oodi Sanoille.

Mutta miksipä ei? Onnellisia sanoja, rauhallisia sanoja, riemuaan huutavia lauseita, virkkeitä, suukkoja sanojen välissä. Sanoja, suloisia. Sinisiä. 

Suvitaivas.

*****

Ja vielä: olen kiitollinen Kalevalan sanakirjasta, josta löysin merkityksen monelle vanhalle sanalle. Kannattaa kuunnella myös teoksen toimittajan Raimo Jussilan haastattelu Kirjastokaistalta! 

Vaikkei minulla rahaa ole runsain mitoin, en silti ole eloton vaan varsin elonkerainen. Rakkaudesta rikas olen. :)

*****

Kenties tällaisia liikkui myös niiden mielessä, jotka laittoivat jumalansa sanomaan: "Minä olen Sana." Tästä joskus ehkä lisää. Nyt kiirehdän taas menemään, pää tavuja tulvillaan.

Kirjeitä kiven alle

Viime vuoden puolella luin upean kirjan: Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle. Ostin sen käydessäni kuuntelemassa Tammen kolmea naiskirjailijaa. Aiemmin kirjoitin Annamari Marttisen Erosta ja Johanna Hulkon romaanista Jostakin kotoisin. Tämä on nyt se kolmas.

Minä niin tykkäsin! Pidin romaanin väkevästä aistillisuudesta ja tarinan monitasoisuudesta. Haluaisin lukea Marja Leenalta sata kirjaa!

Kertomuksen keskiössä on tyttö nimeltä Toinen, kuolleen siskonsa mukaan nimetty Marketta. Riemastuttavia, ihastuttavia ja viisaitakin ovat Toisen mielikuvitusleikit:

Tuomiovirta oli täysin muualla, sen yllä liihotteli enkeli vahtimassa ettei vahingossa kukaan muu kuin täydellisen paha joudu mustaan venheeseen. Enkelillä oli viisautta enemmän kuin ikinä yhdelläkään ihmisellä, eikä sopimuksia kenenkään kanssa. (s. 125)

Mieleenpainuva oli myös laajempaan tarinaan upotettu yksityiskohta, siniset saunanlauteet. Kun Toisen äiti, Siviä, saa kuulla miehensä vierailleen markkinareissulla minkä lie hutsun luona, hän maalaa kostoksi saunanlauteet sinisiksi: siinäpä saa sitten Kaarlo niitä katsella ja ikänsä syntinsä muistaa. Ajan myötä sininen väri kuitenkin haalenee ja kuluu istumakohdista pois.

Aika on ihmeellinen parantaja.

*****

Marja Leena sattuu muuten olemaan kaksinkertainen kollegani: hänkin on koulutukseltaan sairaanhoitaja. :)

Näin neuvoo kuollut Marketta Toista:

Jättäisit sinäkin kirjeesi vähemmälle, alkaisit miettiä omia tekemisiäsi. Menet lukioon, pääset ylioppilaaksi. Sinuna en rupeaisi sairaanhoitajaksi, en vaikka Siviä sitä ehdottaa. Naiselle sopiva ammatti, justiinsa. Tai rupea vaan, Siviä on tyytyväinen ja sinua juoksuttavat sairaat kanssa. (s. 172)

:D

*****

Kirjeitä kiven alle huomioitiin laajalti blogeissa, mutta jostain oudosta syystä se ei saanut osakseen kovinkaan paljon mediahuomiota. En ymmärrä miksi. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden Tiiliskivi-palkinnon ehdokkaana se kyllä oli, ansaitusti.

Enemmänkin löytyy siis muista blogeista, esimerkiksi Opuscolosta ja Leena Lumen blogista. Kannattaa lukea! Koska pelkään pahoin, että tämä oma tekstini antoi nyt vain pientä esimakua, eikä tehnyt todellista oikeutta näin hienolle, mieleenpainuvalle kirjalle.

Seuraavaksi suuntaan kirjastoon hakemaan Marja Leenan esikoisen, Aidan.

Sallimmeko sanoilla liitelyn?

Ensimmäisiä lukijakommentteja ystäviltä ja blogeista :) Linkit jäkimmäisiin löydätte sivupalkista. Tutustumisen arvoisia blogeja ne ovat muutenkin!

Viime päivinä minua on askarruttanut, olenko nyt onneton kirjoittanut liian vaikean kirjan. Ajatus johti sisäiseen pohdintaan siitä, millaista kirjallisuuden tulisi olla ja onko taiteen ensisijainen tehtävä olla helposti sulavaa. Miten tämä on sovellettavissa elämään yleisesti? Pelkäämmekö mysteeriä, myyttiä?

Saako esimerkiksi ruoka maistua usealle mausteelle samanaikaisesti, vai pitääkö sen julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, selkeää opinkappaletta? Täytyykö tarinan olla kaarevasta viivasta kahdella pisteellä erotettu suorahko jana? Voiko monitahoinen ja haastellinen olla nautinnollista? Onko sillä lupa?

Kotka voi olla myös toteemieläin.

Sallimmeko sanoilla liitelyn? 

 

Kirjoitin jo Avaimen Kuukauden jutussa siitä, miten ihmiset suhtautuvat Kalevalaan pelon sekaisella kunnioituksella. Ihan turhaan. Kansakoulunaikaiset opit Kalevalan arvokkuudesta ovat valitettavasti jättäneet meihin jälkensä. Tämän lisäksi alan arvella, että rationalismin, hyödyllisyyden ja tehokkuuden aikausi on syönyt kykymme heittäytyä pyhään ilman pelkoa. Lukea myyttejä sellaisenaan, ilman tarvetta selittää tapahtumat järjen avulla. Haluamme analysoida rakkauden, surun ja suuttumuksen. Yritämme ymmärtää asiat oikein, vaikka sellaista oikeaoppisuutta ei ole olemassakaan.

Kuten mainitsin Lily-verkkolehden haastattelussa, mielestäni kirjailijan tehtävä on astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille. Tai ainakin se on minulle kirjoittajana luontevaa ja nautinnollista; muilla on omanlaisensa, itsensä näköiset tehtävät. On terveellinen ajatus, että on monia kutsumuksia, monia jumalia ja monia pyhiä. (Siitä taisin puhua Raymondissa. Hauskaa sinänsä, että sain olla haastateltavana pokerinpelaajien lehdessä!)

Mutta takaisin blogeihin.

Kuva on Annamaija Ruuttusen Maantyttäret-blogista.

Sannan Luettua: "Minä en valitettavasti tunne Kalevalaa sen tarkemmin, joten en tiedä kuinka samanlaisia tarinat olivat. [...] Välillä pysähdyin ihmettelemään, ymmärsinkö tapahtumat oikein vai en."

Mari A.: "Välillä olin epävarma, että ymmärsinkö oikein, tulkitsinko juuri niin kuin piti, mutta luulen ja uskon, että lukijana minut palkittiin, kun kärsivällisesti jaksoin loppuun asti."

Riina lukuisissa kissanpäivissään: "Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan." 

Peikkoneito upposi hetkeen: "Tämä oli kyllä niin moniulotteinen tarina, että taisi muutama ulottuvuus mennä ohi ymmärryksen tälle vähän päälle 20-kesäiselle lukijalle. Vähän samalla tavoin kuin itse Kalevala, tämäkin muodostui kiehtovaksi lukukokemukseksi, vaikken ihan koko ajan ollutkaan kartalla. Mutta, toisin kuin Kalevalan, tämän sain luettua ihan loppuun asti."

Kalevalakorun Runoratsuja

Ei Pohjan akka oikeasti ole hankala kirja, enkä usko kenenkään sitä tarkoittaneenkaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että olen saanut niin paljon palautetta (myös suoraan ystäviltäni) siitä, että lukija pelkää joskus "ymmärtävänsä väärin".

"Mutta kun tämä on kirja, jolla on monia merkityksiä!" kirjailija-parka parahtaa. "Miten sen voi ymmärtää väärin?"

Minulle näiden kommenttien avulla avautui uusi näkemys tekstiin, jonka kanssa olen elänyt viime vuodet. Tai ehkä sitäkin enemmän jäin miettimään suhdettamme tarinankerrontaan, sillä se lienee kirjoittamiseni taustalla piilevä teema, minua kiinnostava aihe. Se on tekstistä toiseen seuraava, minua jahtaava kummitus. Mari A. totesikin Pohjan akasta: "nykyinen ja myyttinen sekoittuvat toisiinsa, ja elämät kietoutuivat toisiinsa, samoin kuin tarinat, sillä kirjassa on kyse nimenomaan tarinoiden kertomisesta".

Ehkäpä kirjailija on nykypäivän shamaani? Niin haluaisin ajatella. Mutta ei voi olla shamaani, jos on tiedemies. Tutkija ja tieteilijä kertoo, miten asiat ovat. Shamaani luo elämää, eikä elämä ole aina helppoa tai lyhyessä hetkessä ymmärrettävää. Hetkeen on upottava kaulaa myöten kuin Joukahainen suohon.

Pohjan akka käsittelee myös kuolemista. Sekin on suuri mysteeri. Seisomme sen edessä hämmentyneinä ja hiljaa. Ei kuitenkaan sanoja vailla, vaan kuvia sanoihimme kutoen. Tämä koskee myös erilaisten asioiden (rakkauksien, surujen, suuttumusten) kuolemista ja loppumista elämässämme. 

Tuollaiset loput ja niistä syntyvät tarinat ovat aina mahdollisuuksia uusille aluille.

Bengt valokuvasi Tuonelan joutsenen.

Jyväskylä

Sunnuntaina 1.4.2012 Jyväskylän kirjamessuilla:

Klo 11:00 Pentti Saarikoski -lava (Pohjan akka)

Klo  12:30 Kirjailijan kulma -lukunurkkaus (Pohjan akka)

Klo 14:00 Edith Södergran -lava (Sormet sahramissa)

Burleskia reaalifantasiaa

 "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Näin Aina Kuluntalahti lupaa, ja sen seurauksena hänen ovensa taakse asettuu pitkä jono miehiä odottamaan vuodenajan vaihtumista.

Heidi Jaatisen toinen romaani, Jono, on arvioissa yleensä luokiteltu farssiksi. Kirjailija itse kertoo sen parodioivan nykypäivän yliseksualisoitumista (Iisalmen Sanomat: "Yksi rakastaja ei enää riitä, vaan pitää olla jono"). Onhan siinä jotain hirveän surullista, että emme osaa olla aidosti läsnä toisillemme. Kuin Jaatisen romaanista konsanaan ovat baarien karjahuoneet: juottotiskin äärellä kohtaamiset muistuttavat lihaksi tullutta nettideittipalstaa, jossa jokainen kokeilee onneaan hetken ja siirtyy taas seuraavaan, kunnes kello on liikaa, aika loppuu ja pitää lähteä jonkun kanssa jatkoille jonnekin. Sellainen ei voi olla pidemmän päälle tyydyttävää. Jono aiheuttaa ähkyn, tai ainakin hervottoman naurutaudin. 

Pidän Jaatisen huumorista; Jono on mahdottoman hauska kirja. Omituiset, hulvattomat ja absurdit tapahtumakäänteet tuovat mieleeni Kiran Desain romaanin Hulabaloo hedelmätarhassa.

Enkä mitään niin porvarillista kuin omakotitalon ostoa minä olisi kuuna kullan valkeana voinut uskoa. Itkin, kun kiskoin tylppäpiikkisellä haravalla mätiä ruskeita lehtiä. Niiden hiljalleen maatuvat kasat muistuttivat, että elämä valui hukkaan. 

   Onneksi oli jono. Se laittoi veren kihisemään suonissa, ja päässä suhisi kevät ja annettu lupaus.

(s. 22)

Minua huvitti romaanin rehevä, mutkaton ja ylilyövä, ajoin jopa burleski suhtautuminen seksuaalisuuteen. 

Seksi oli ollut fantastista, minä sanoin, olin ollut kuin pakahtuva, syrjäinen Lapin kylä, johon rymisi tukkirekka. 

(s. 40)

Ovelle asettuu erilaisia ammatteja edustavia miehiä; ammateilla on Ainalle symbolinen merkitys, ja kirjailija leikittelee niiden kustannuksella. Kun jonoon asettuu pappi, muut miehet alkavat hermostua. Tuo tyyppi kaavussaan soluttautuu joukkoon ja yrittää varastaa itselleen keulapaikan! Ahtaaja käskee saarnamiestä nostamaan kytkintä: "Tänne ei pappeja kaivata. Tämä on rehellistä pillunvonkaamista." (s. 52)

Osaan kuvitella samankaltaisen reaktion suomibaarissa, jos joku hengenveli sinne ujuttautuisi lipereitään heiluttamaan, naisia niillä naurattamaan.

Teos käsittelee myös nykyaikaista parisuhdetta, ja pähkähullujen tyrskähdysten alla on vakavampaakin asiaa. Miesjonon rakentumisen lisäksi Aina kertoo lukijalle siitä, miten hän tapasi kuvataiteilijapuolisonsa. Pokatakseen miehen hän asettui tälle alastonmalliksi. Mutta ymmärsikös mies siitä mitään? Ei! Pensselillä vain suti maalia kankaalle:

Minkä helvetin takia tässä kuviteltiin oltavan. Taiteen? Mikä harmi, jos moinen väärinkäsitys oli päässyt syntymään. Tässähän väisteltiin sitä totuutta, että minä olin jahtaamassa miestä.

   Eikö se ollut täydempi, todempi tehtävä kuin tuo sutiminen. Eikö se ollut varhaisempi tarve ihmiselle kuin luominen. Maslowin tarvehierarkiassa se ainakin perkeleellisellä, pakottavalla tavalla asettui alemmalle tasolle kuin tuo riimustelu, härkien piirtely verellä seiniin.

(s. 74)

 

Ainan ja Aarnin suhteessa nousevat esiin myös Ainan surrealistisiksi vääntäytyvät epäluulot:

Aarni oli toista maata, hän ei antanut minun heittää itseään ulos ovesta eikä heittäytyä ulos sataakahtakymppiä kiitävästä autosta eikä lukittautua kylpyhuoneeseen. Kärsivällisesti hän ruuvasi oven saranoiltaan, päättäväisesti tarttui hihaani ohjaten toisella kädellä auton tien sivuun, hellästi nauraen hän veti minut kainaloonsa eikä sanonut mitään, sillä hän tiesi, kuinka nainen parhaiten rauhoitetaan: olemalla hiljaa lähellä. Mistä hän sen tiesi? Ketä hän oli rauhoitellut? Kuka ämmä? Missä asennossa? Antautuiko se hänelle heti vai odottiko, pihtasiko, kuljettiko se uljasta vulvaansa halki nousu- ja laskuvesien vain antautuakseen hänelle alttarilla? Mitä? Vastaa saatana, tai minä puren sinulta kaulavaltimot katki.

(s. 88)

*****

Enemmän kirjasta kerrotaan esimerkiksi Savon Sanomien arviossa. 

Aiemmin kirjoitin blogiini Jaatisen esikoisromaanista, Ei saa katsoa aurinkoon. Pidin siitäkin paljon! Heidi on taitava, muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Oikein kutkuttaa ajatella, mitä häneltä seuraavaksi tulee.

Otsikoin tämän tekstin "Burleskia reaalifantasiaa", koska sellainen sanapari mieleeni putkahti. Jos joku haluaa haastaa sen, tehköön sen tuonne alle kommentteihin.

Jasmiinintuoksua ja indolia

Maanantaina kävin kuuntelemassa ihanan Tiina-Kaisa Kukko-Lukjanovin luentoa hajujen tiestä aivoihin. (Piti oikein linkki laittaa, jotta näette hänen olevan Ihan Oikea Aivotutkija eikä mielikuvitusystäväni.) 

Idea yleisöluentoon syntyi jo 1990-luvulla, kun Sami Hilvolla oli suitsukekauppa. Nyt Tiina-Kaisa halusi lunastaa tuolloisen lupauksensa puhua siitä, miten aivot käsittelevät hajuja. Siinä on kyllä sanansa pitävä nainen! Päivämäärä sovittiin, ja Sami lähetti facebook-kutsut.

Kiitos, että laitoit viestiä, Sami. :)

Kirjailijahan se taisi keksiä senkin, että kutsutut voivat tuoda Tieteiden talolle kuohuviiniä. Sitä me aivoluennon ajan sivistyneesti siemailimme ja pohdimme jälkeenpäin, miksei tällaisia tieteellisiä tapahtumia voisi aina juhlistaa näin. Tiina-Kaisa tunnusti kateellisena seuraavansa meitä taiteilijoita: saammehan juhlia julkkarit ja muut pippalot, mutta tutkija sen kun puurtaa kammiossaan vuositolkulla ilman hajuakaan samppanjasta tai vaahtokarkeista. Kun artikkeli vihdoin julkaistaan, siitä ilmoitetaan tekijälle lyhyellä sähköpostiviestillä. Sen luettuaan hän tallustaa kotiin kammiolta, kuten kaikkina muinakin arkipäivinä.

Tähän täytyy tulla muutos! Järjestäkäämme mediaseksikkäitä luentoja aivotoiminnasta, artikkelien julkaisujuhlia!

Itse luennon sisällöstä mieleeni jäi parhaiten jasmiini. Se tuoksuu pääasiassa ihanalle kukkaselle, mutta mukana on ripaus inhottavaa indolinhajua. Silti tutkimuksiin osallistuneista ihmisistä suurin osa pitää oikean jasmiinin tuoksua miellyttävämpänä kuin keinotekoisen jasmiiniöljyn, jossa ei ole indolia. Niin elämässä kuin taiteessakin pitää olla särmää, pieni määrä kipua tai rumaa kauneuden keskellä.

Aivan eri asia sitten on se, jos kaikki muuttuu ammoniakiksi.

Toinen mieleeni jäänyt seikka oli vomeronasaali elin. Joidenkin tutkimusten mukaan toisilla ihmisillä on sellainen, toisilla raukoilla taas ei. Vomeronasaalin elimen avulla haistamme feromonit.

Mielestäni minulla on sellainen. Ainakin toivon niin.

Mutta ei luento suinkaan pelkkää seksintuoksua ja samppanjanjuontia ollut, vaan täyttä tavaraa orbitofrontaalista kuorikerroksesta ja kainiinihaposta, hippokampuksesta (suomeksi aivoturso!) ja välittäjäaineista. Saimme kuulla, miten hajumolekyylit jäävät reseptorien vangiksi. Kuin pienet palapelin palaset monisormisen lonkeron loukkuun.

Hajuihin liittyy monia kognitiivisia aspekteja: opittuja oletuksia ja muistoja. Kerran töissä ympärilleni tulvahti jonkun voimakas läsnäolo, kuin lämmin viltti keskellä yötä. En ensin tajunnut, mistä se johtui, ja mystiikkaan taipuvaisena vilkuilin vainoharhaisesti ympärilleni. Mutta työkaveri se vain pureskeli mintunhajuista purkkaa (nikotiinisellaista). Ei se mikään viltti ollut, keskellä yötä.

Jatkoimme luennolta baariin. Innostuimme pelaamaan "Kiuruveden historiikkia", koska minä (ihan oikeasti!) olen saanut kunnian kirjoittaa pienen pätkän Kiuruveden historiikkiin, ja tästä muutamaan otteeseen illan aikana mainitsin. Tarinani tosin muuttui siinä istuessamme hiukan, joten jossain vaiheessa joku jo ihmetteli, kirjoitanko todellakin kokonaisen historiikin: "Sellaisethan ovat kamalan paksuja!" Täten päätimme tehdä sen joukolla, yhdessä. Kertoa kaiken, minkä Kiuruvedestä tiesimme, tai sinne päin. Jollakulla oli jopa savolainen pomo, joka mielellään kielsi alaisiaan "paakuttelemasta henkseleitä". 

"Kiuruveden historiikissa" pelaaja vuorollaan loihe lausumaan lauseen, jonka pitää alkaa sillä kirjaimella, mihin edellisen pelaajan lause loppui. Honkasalon Laura kunnostautui tässä pelissä oikein hyvin. Ei kai hän muuten olisi lähettänyt minulle jälkikäteen korttia, jossa paheelliset nunnat harrastavat ties mitä mielenkiintoista keskenään?

(Raamatullisista käärmeistä emme luennolla puhuneet. Käärme on tässä ihan muuten vaan. )

Käärme pyydystää hajuja kielelleen, jonka se vetää suuhunsa,

vomeronasaalin elimensä iloksi.

Kartanpiirtäjä

Jokin aika sitten lupailin linkkiä kirjoittamaani arvioon Kamila Shamsien Kartanpiirtäjästä. Nyt se on sitten julkaistu Kiiltomadossa, olkaapa hyvät. :)