Karsikkopuu

Hankin kirjastokortin Hämeenlinnaan! Ensimmäinen upouudella kortillani lainattu teos on Ville Hytösen Karsikkopuu. Hytönenhän asui aikaisemmin Hämeenlinnassa - nykyään hän toimii muun muassa Tulenkantajien kirjakaupan nuorempana isäntänä, Tampereella.

Karsikkopuu on kaunis, muinaisella tavalla maaginen runokokoelma. Itämeren vanha kulttuuri, Vienan Karjala, Ruijanmaa. "Metsästäjien ja kalastajien salattua kieltä oli muistoina saduissa, urttien loruissa", sanotaan omistussivuilla. Ja sen alla itse omistus: "ämmöilleni oi ämmöilleni".

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja palasin sen pariin vähän väliä illan aikana, aivan kuten hyvän runoteoksen kanssa kuuluukin tehdä.

Tällainenkin kaunis sieltä sivuilta löytyi:


"Minkä minä mahan, kun luontoni on niin hellä,
että silmäni vettä valuu", valittaa maaliskuu ja valitaan
kuista kauneimmaksi. Otti ilkeä pieni mies kuun
mukaansa ja silloin jäi vuoteen aukko ajan mennä,
tuli kuivempi huhtikuu.
(s. 12)


Kauniita oli paljon. Ajatella, että joku osaa sanoa niin ihanasti, että aamu (joka "hiljaa otti käteensä ruohoisen kapustan") otti mukaansa myös "vitivalkoisen taivaan, aavan sinen halajavan haavan".
aavan sinen halajavan haavan
(s. 47)


Enkä voi mitään sille, että seuraavasta mieleeni nousee vallan eroottisia kuvia:
Nuijamies liikkui yksin. Yksisilmäinen tyttö.
Sen pituinen starina.
(s. 67)


(Tosiaan, starina. Sanokaapa se ääneen, nopeasti niin.)


Pidin myös runosta "Neljä itkuvirsiin päättävää laulajaa", jonka lay-out ei pääsisi oikeuksiinsa tässä blogisivulla (ja jota en siksi tähän laita). Siinä on Mateli, Lari, Moarie (josta en löytänyt linkkiä, mutta joka lienee Arhippa Perttusen sisko)  ja Mattvei (Perttusen poika, kaiketi). 


hiihti soita, hiihti maita, hiihti korpia kovia,


hän on jokaisessa 
meissä


(s. 42)


Hieno, hieno teos! 


tuikkuna paloi aapa 
(sivulla 47)

Kyllä, KYLLÄ!

"Onko kirjailijaksi tuleminen muuttanut sinua ja elämääsi?"

Jäin miettimään, kun kerran kysyttiin. Elämässä on niin monia asioita, jotka kasvattavat. On lapsena oloa ja vanhemmaksi tuloa, työntekoa, rakkautta ja aika ajoin surua. Uskoa uusiin alkuihin ja tervettä lempeä, kosketusta ja kesäpäivää. On juhlapyhiä rakkaiden kanssa ja ilman heitä, jolloin kaipuu saa sormet kirjaimille ja syntyy taas uutta tekstiä.

Ja siinäpä se kenties on: vaikka kirjoittaminen muuttaa elämääni, myös elämä vaikuttaa siihen, miten ja mistä kirjoitan. Joskus on vaikea ymmärtää, kumpi tapahtui ensin.

Kirjoittaminen työnä vaatii yksityisyyttä, mahdollisuutta uppoutua. Olen aina pitänyt itseäni sosiaalisena ihmisenä, mutta tämän työn myötä olen löytäni sisäisen erakkoni. Nautin siitä, että saan liikkua tukka harittaen ja pyjama repsottaen asunnossani, juoda haaleaa kahvia, levitellä papereita ympäri lattiaa, koska siten hahmottaa draaman kaaren paremmin. Ja havahtua vasta siihen, kun ovi käy. Kuinka kiitollinen onkaan kirjailija, kun sisään astuu ihminen, joka sanoo: "Älä huoli kulta, minä laitan meille pastaa." Sillä niinkin onnekkaasti voi kirjailijalle käydä tässä vaatimattomassa elämässä.

 

Mutta mitä työpäivän aikana sitten tapahtuu? Miksi tukka harittaa?

Kaikki kirjoittavat ihmiset tunnistavat tuon virtaavan, jännittävän tilan. Se on kuin sukellus aliseen; outo ja kiehtova todellisuus, missä mikä tahansa on mahdollista. Minä olen siinä tilassa silloin, kun sormeni takovat näppäimiä tahattoman kovaa ja tietyissä kohdissa - ehkä todella hyvän sivun tai kliimaksilauseen lopussa - heilautan oikean käteni ilmaan kuin elokuvien kapellimestari.

Kirjoittaminen opettaa kuitenkin myös nöyryyttä, sillä yksityisestä luonteestaan huolimatta se on sosiaalista toimintaa. Oman tekstin kohtaaminen ja tarkastelu kriittisin silmin pitää jalat maassa. Pikkuhiljaa kehittyy myös taito työstää tekstiä palautteen avulla ilman, että menettää alkuperäisen ideansa, äänensä tai sanomansa. En usko "darlingsien" tappamiseen, vaan jalostan niistä tarvittaessa jotain uutta. Sillä myös rakkauden edessä on oltava nöyrä, vaikka se joskus saisikin sinut sanomaan hupsuja asioita. Jotkut niistä jääkööt yksityiseen käyttöön. Kenties se on "hanipuppelin" tarkoitus - kaikella on paikkansa ja aikansa, eikä kaikea tarvitse julkaista kirjana tai kirjan sivuilla.

Koskaan en siis poista mitään vain tappamisen ilosta tai inhosta, tai siitä pelosta, että olen liiaksi siihen kiintynyt. Sellainen  karsiminen kuulostaisi selibaattisoturin joogalta, Ei-nimisen jumalan kumartamiselta pylly pystyssä, otsa maassa ja näkökenttä rusinaksi kutistuneena. Kamalasti on puhuttu Ein tärkeydestä. Vaihteeksi haluan julistaa, että joskus on osattava sanoa myös KYLLÄ! Kyllä kirjoittamiselle, elämälle, rakkaudelle ja kaikelle, mitä kyynikot patetiaksi kutsuvat!

Semmoinen on kirjailijan työpäivä. Paitsi ehkä niinä yksittäisinä kertoina, kun illalla vaihdetaan kuulumisia ja on pakko kertoa, että kirjoitin koko päivänä vain yhden lauseen. (Tosin ainahan siihen voi lisätä kuin Joyce: "Mutta se oli hyvä lause!")

Summa sumarum?

Kirjailija on onnellinen kirjoittaessaan. Jos kuluu viikko tai kaksi ilman mahdollisuutta työstää omaa tekstiä, tulee levoton ja tyytymätön olo. Siinä mielessä kirjoittaminen on hiukan niin kuin seksi.

Eli miten se on muuttanut elämääni? Ainakin sen kautta olen oppinut tuntemaan paremmin itseäni - sitä, mitä haluan, mistä nautin ja kuinka suurin nautinto syntyy jakamisesta, tarinan antamisesta toiselle ihmiselle. (Puhun nyt tietenkin kirjoittamisesta, mutta kyllä sama pätee myös seksiin. Ja ehkä elämään yleensäkin. Se on Kyllä-filosofiaa.)

Marilyn lukee englanniksi ja Leevi kääntää suomeksi

Nyt se on sitten ilmestynyt: James Joycen Ulysseksen uusi käännös! Suomennoksen takana on Leevi Lehto, ja kimppalukemaan haastaa Marjis Kirjamielellä.

Hämeen Sanomissa oli muutama päivä sitten koko sivun juttu kirjan ilmestymisestä. Leikkasin lehdestä kuvan Marilyn Monroesta lukemasta Ulyssesta, ja nyt se on kehyksissä työpöydälläni.

Marilynin vieressä taisi lukea "Hen lukee kirjaa"... Suomennoksessahan on käytetty uudissanaa hen feminiini-merkityksessä she. Ruotsissa hen-sanaa sen sijaan käytetään sukupuolineutraalissa merkityksessä hän.

Han/hon/hen ja hän/hen ja mikä piru olisi sitten suomalainen uudismies? Cock? Olen ihan sekaisin. Kun olen blondikin. 

Ulysseksen aion lukea heinäkuussa!

Klassikko kesäksi

Kävin Tapiolan vanhan keskustan antikvaarisessa kirjakaupassa, Tessissä. Kesälomani alkaa muutaman päivän päästä, ja halusin valita itselleni lomakirjan. Aion lukea sitä rannalla. Otan mukaan piccolopullon punaviiniä ja voileipiä, tomaattia ja mozzarellaa. Tai mansikoita ja roséviiniä, pussillisen vaahtokarkkeja.

Tessi on viehättävä pieni divari, jonka kellarikerrokseen laskeutuessa silmät osuvat Sinuhe Egyptiläisen alkusanoihin:

”Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan."

Sinuhen olen jo lukenut, ja se onkin yksi suurista suosikeistani. Mutta vaikka se on ehdottomasti toisenkin lukukerran arvoinen (ja siksi sitä hiplasin hetken hyllyjen välissä), halusin jotain aiemmin lukematta jäänyttä.  Jotain, jonka olen jo kauan halunnut lukea, mutta jonka aika on vasta nyt.

En etsinyt mitään erityistä; tahdoin vain poimia hyllystä kirjan, joka jollain oudolla tavalla onnistuu vetämään sormiani puoleensa. Ja löytyihän sellainen: Umberto Econ Ruusun nimi. Eli tänä kesänä vietän aikaa William Baskervillen ja kuolevien munkkien seurassa.

Divarin omistaja kertoi, että tämä oli jo kyseisen romaanin kolmas kappale, jonka hän on myynyt kahden viikon sisällä! Sellainen on tapiolalaisdivarissa täysin poikkeuksellista.

Mystistä. Nyt tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan.

Yle Radio 1:n Radioteatteri esitti Ruusun nimen viime vuonna. Pääosissa Esko Salminen, Kari Heiskanen ja Aaro Wichmann.

*****

Kannattaa muuten tsekata Tessin kotisivut. Valikoimalistoista voi löytyä vaikka mitä! Mielenkiintoista on myös se, että antikvariaatin paikalla on toiminut kirjakauppa jo 1950-luvulla, Tapiolan perustamisesta lähtien. Sen nimi oli Mäntyviidan Kirja ja Paperi.

*****

Vilkaiskaapa myös Name of the Rose kirjankansikisan tuloksia! Tämän linkin kautta näkee voittajan, ja sivuston kautta pääsee näkemään lisää ehdokkaita. Ovat hienoja!

Sanoja

Mikä on sanojen merkitys? Muutama kuukausi sitten sain itseni kiinni lausumasta: "Kyllä minä sanojen käyttäjänä tiedän, että sanat eivät lopulta merkitse mitään." 

Sanomattakin selvää, että järkytyin tokaisustani. Vai eivät sanat enää merkitse mitään?! Mitä minä sitten itse teen: sanojen kautta elän sanoilla leikkien? Turhuuksien turhuuttako se muka on? Sanoillahan me muovaamme maailmaa, teemme sen todeksi. Luomme niillä uusia maailmoita, toisia todellisuuksia. Kerromme mitä tunnemme, mahdollistamme mahdottoman. Rakastamme, haluamme.

Alkuperäinen kommenttini taisi liittyä tilanteeseen, jossa sanojen ja tekojen välillä oli särö. Sillä sanoillahan voi myös huijata ja tarinaan kirjoittaa epäluotettavan kertojan. Sanat loitsivat illuusioita. Ihania, huumaavia tarinoita, tulenliekkejä, suklaalastuja.

Siitä huolimatta en suostu luopumaan sanoista, enkä suklaalastuista. En anna pois sanojen tuomaa lohtua, sanoja saunan lauteilla, silmien kautta sanottuja saloja. Aina vain uskon ja sanoilla kirjoitan uutta tarinaa.

Patetiaa? Tästäpä taisikin tulla Oodi Sanoille.

Mutta miksipä ei? Onnellisia sanoja, rauhallisia sanoja, riemuaan huutavia lauseita, virkkeitä, suukkoja sanojen välissä. Sanoja, suloisia. Sinisiä. 

Suvitaivas.

*****

Ja vielä: olen kiitollinen Kalevalan sanakirjasta, josta löysin merkityksen monelle vanhalle sanalle. Kannattaa kuunnella myös teoksen toimittajan Raimo Jussilan haastattelu Kirjastokaistalta! 

Vaikkei minulla rahaa ole runsain mitoin, en silti ole eloton vaan varsin elonkerainen. Rakkaudesta rikas olen. :)

*****

Kenties tällaisia liikkui myös niiden mielessä, jotka laittoivat jumalansa sanomaan: "Minä olen Sana." Tästä joskus ehkä lisää. Nyt kiirehdän taas menemään, pää tavuja tulvillaan.

Kirjeitä kiven alle

Viime vuoden puolella luin upean kirjan: Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle. Ostin sen käydessäni kuuntelemassa Tammen kolmea naiskirjailijaa. Aiemmin kirjoitin Annamari Marttisen Erosta ja Johanna Hulkon romaanista Jostakin kotoisin. Tämä on nyt se kolmas.

Minä niin tykkäsin! Pidin romaanin väkevästä aistillisuudesta ja tarinan monitasoisuudesta. Haluaisin lukea Marja Leenalta sata kirjaa!

Kertomuksen keskiössä on tyttö nimeltä Toinen, kuolleen siskonsa mukaan nimetty Marketta. Riemastuttavia, ihastuttavia ja viisaitakin ovat Toisen mielikuvitusleikit:

Tuomiovirta oli täysin muualla, sen yllä liihotteli enkeli vahtimassa ettei vahingossa kukaan muu kuin täydellisen paha joudu mustaan venheeseen. Enkelillä oli viisautta enemmän kuin ikinä yhdelläkään ihmisellä, eikä sopimuksia kenenkään kanssa. (s. 125)

Mieleenpainuva oli myös laajempaan tarinaan upotettu yksityiskohta, siniset saunanlauteet. Kun Toisen äiti, Siviä, saa kuulla miehensä vierailleen markkinareissulla minkä lie hutsun luona, hän maalaa kostoksi saunanlauteet sinisiksi: siinäpä saa sitten Kaarlo niitä katsella ja ikänsä syntinsä muistaa. Ajan myötä sininen väri kuitenkin haalenee ja kuluu istumakohdista pois.

Aika on ihmeellinen parantaja.

*****

Marja Leena sattuu muuten olemaan kaksinkertainen kollegani: hänkin on koulutukseltaan sairaanhoitaja. :)

Näin neuvoo kuollut Marketta Toista:

Jättäisit sinäkin kirjeesi vähemmälle, alkaisit miettiä omia tekemisiäsi. Menet lukioon, pääset ylioppilaaksi. Sinuna en rupeaisi sairaanhoitajaksi, en vaikka Siviä sitä ehdottaa. Naiselle sopiva ammatti, justiinsa. Tai rupea vaan, Siviä on tyytyväinen ja sinua juoksuttavat sairaat kanssa. (s. 172)

:D

*****

Kirjeitä kiven alle huomioitiin laajalti blogeissa, mutta jostain oudosta syystä se ei saanut osakseen kovinkaan paljon mediahuomiota. En ymmärrä miksi. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden Tiiliskivi-palkinnon ehdokkaana se kyllä oli, ansaitusti.

Enemmänkin löytyy siis muista blogeista, esimerkiksi Opuscolosta ja Leena Lumen blogista. Kannattaa lukea! Koska pelkään pahoin, että tämä oma tekstini antoi nyt vain pientä esimakua, eikä tehnyt todellista oikeutta näin hienolle, mieleenpainuvalle kirjalle.

Seuraavaksi suuntaan kirjastoon hakemaan Marja Leenan esikoisen, Aidan.

Sallimmeko sanoilla liitelyn?

Ensimmäisiä lukijakommentteja ystäviltä ja blogeista :) Linkit jäkimmäisiin löydätte sivupalkista. Tutustumisen arvoisia blogeja ne ovat muutenkin!

Viime päivinä minua on askarruttanut, olenko nyt onneton kirjoittanut liian vaikean kirjan. Ajatus johti sisäiseen pohdintaan siitä, millaista kirjallisuuden tulisi olla ja onko taiteen ensisijainen tehtävä olla helposti sulavaa. Miten tämä on sovellettavissa elämään yleisesti? Pelkäämmekö mysteeriä, myyttiä?

Saako esimerkiksi ruoka maistua usealle mausteelle samanaikaisesti, vai pitääkö sen julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, selkeää opinkappaletta? Täytyykö tarinan olla kaarevasta viivasta kahdella pisteellä erotettu suorahko jana? Voiko monitahoinen ja haastellinen olla nautinnollista? Onko sillä lupa?

Kotka voi olla myös toteemieläin.

Sallimmeko sanoilla liitelyn? 

 

Kirjoitin jo Avaimen Kuukauden jutussa siitä, miten ihmiset suhtautuvat Kalevalaan pelon sekaisella kunnioituksella. Ihan turhaan. Kansakoulunaikaiset opit Kalevalan arvokkuudesta ovat valitettavasti jättäneet meihin jälkensä. Tämän lisäksi alan arvella, että rationalismin, hyödyllisyyden ja tehokkuuden aikausi on syönyt kykymme heittäytyä pyhään ilman pelkoa. Lukea myyttejä sellaisenaan, ilman tarvetta selittää tapahtumat järjen avulla. Haluamme analysoida rakkauden, surun ja suuttumuksen. Yritämme ymmärtää asiat oikein, vaikka sellaista oikeaoppisuutta ei ole olemassakaan.

Kuten mainitsin Lily-verkkolehden haastattelussa, mielestäni kirjailijan tehtävä on astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille. Tai ainakin se on minulle kirjoittajana luontevaa ja nautinnollista; muilla on omanlaisensa, itsensä näköiset tehtävät. On terveellinen ajatus, että on monia kutsumuksia, monia jumalia ja monia pyhiä. (Siitä taisin puhua Raymondissa. Hauskaa sinänsä, että sain olla haastateltavana pokerinpelaajien lehdessä!)

Mutta takaisin blogeihin.

Kuva on Annamaija Ruuttusen Maantyttäret-blogista.

Sannan Luettua: "Minä en valitettavasti tunne Kalevalaa sen tarkemmin, joten en tiedä kuinka samanlaisia tarinat olivat. [...] Välillä pysähdyin ihmettelemään, ymmärsinkö tapahtumat oikein vai en."

Mari A.: "Välillä olin epävarma, että ymmärsinkö oikein, tulkitsinko juuri niin kuin piti, mutta luulen ja uskon, että lukijana minut palkittiin, kun kärsivällisesti jaksoin loppuun asti."

Riina lukuisissa kissanpäivissään: "Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan." 

Peikkoneito upposi hetkeen: "Tämä oli kyllä niin moniulotteinen tarina, että taisi muutama ulottuvuus mennä ohi ymmärryksen tälle vähän päälle 20-kesäiselle lukijalle. Vähän samalla tavoin kuin itse Kalevala, tämäkin muodostui kiehtovaksi lukukokemukseksi, vaikken ihan koko ajan ollutkaan kartalla. Mutta, toisin kuin Kalevalan, tämän sain luettua ihan loppuun asti."

Kalevalakorun Runoratsuja

Ei Pohjan akka oikeasti ole hankala kirja, enkä usko kenenkään sitä tarkoittaneenkaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että olen saanut niin paljon palautetta (myös suoraan ystäviltäni) siitä, että lukija pelkää joskus "ymmärtävänsä väärin".

"Mutta kun tämä on kirja, jolla on monia merkityksiä!" kirjailija-parka parahtaa. "Miten sen voi ymmärtää väärin?"

Minulle näiden kommenttien avulla avautui uusi näkemys tekstiin, jonka kanssa olen elänyt viime vuodet. Tai ehkä sitäkin enemmän jäin miettimään suhdettamme tarinankerrontaan, sillä se lienee kirjoittamiseni taustalla piilevä teema, minua kiinnostava aihe. Se on tekstistä toiseen seuraava, minua jahtaava kummitus. Mari A. totesikin Pohjan akasta: "nykyinen ja myyttinen sekoittuvat toisiinsa, ja elämät kietoutuivat toisiinsa, samoin kuin tarinat, sillä kirjassa on kyse nimenomaan tarinoiden kertomisesta".

Ehkäpä kirjailija on nykypäivän shamaani? Niin haluaisin ajatella. Mutta ei voi olla shamaani, jos on tiedemies. Tutkija ja tieteilijä kertoo, miten asiat ovat. Shamaani luo elämää, eikä elämä ole aina helppoa tai lyhyessä hetkessä ymmärrettävää. Hetkeen on upottava kaulaa myöten kuin Joukahainen suohon.

Pohjan akka käsittelee myös kuolemista. Sekin on suuri mysteeri. Seisomme sen edessä hämmentyneinä ja hiljaa. Ei kuitenkaan sanoja vailla, vaan kuvia sanoihimme kutoen. Tämä koskee myös erilaisten asioiden (rakkauksien, surujen, suuttumusten) kuolemista ja loppumista elämässämme. 

Tuollaiset loput ja niistä syntyvät tarinat ovat aina mahdollisuuksia uusille aluille.

Bengt valokuvasi Tuonelan joutsenen.