Erotiikkarappuset!

Ne ovat leveät, laveat, synnilliset ja kiehtovat. Huomenna niitä pitkin laskeudutaan Keidastilaan leikkimään runoilijaa ja leikkelemään runoa. Heti sen jälkeen avataan musiikkisalissa korvat hunajalle, yrtille ja suolalle. Tai vaikka sahdinlaitolle.

Siis mitä, missä?

No, Hämeenlinnan pääkirjaston portaikossa! Perjantai-iltana 9.marraskuuta.

Kello 17:00 alkaa eroottisen uusiorunon työpaja. 

Kello 18:00 esiintyy monen monituista ihanaa kirjailijaa ja joukko intialaisia tanssijoita.

Tulkaa! Minä ainakin tulen.

Tapetinvärinen

Tällä kertaa Virpi Hämeen-Anttila on kirjoittanut jotain hiukan erilaista mutta kuitenkin vahvasti Virpiä. Autofiktiivinen Tapetinvärinen on tosiaankin hieno kirja - aikaisemmistakin Hämeen-Anttilan romaaneista olen kyllä pitänyt.

Kirjasta ja sen juonesta on kirjoittanut Mari A. blogiinsa. Lukiessani Marin arviota huomasin olevani täysin eri mieltä siitä, että Tapetinvärisen kyydistä tipahtaisi herkästi pois. Minusta se juuri on ihanaa, kun saa liidellä muissa maailmoissa ja kirjailija vihjailee, viittailee jonnekin mystiseen ja varsinkin muihin tarinoihin. Sellaisesta minä nautin. 

Luin Mari A:n blogia eteenpäin ja sitten rupesikin naurattamaan, kun törmäsin seuraavaan:

   "Lukiessa silti tuli välillä sellainen puolikylläinen olo, niin kuin Seija Vilénin Pohjan akkaa tai Katja Kaukosen Odelmaa lukiessani, kun en täysin tiennyt sitä kaikkea, mitä kirjailijan tutkimien taustojen ja tietojen takana on."

    Minä kun satuin nauttimaan kovasti myös Katjan Odelmasta. :D Näissä kirjoissa on jotain, joka koskettelee sisälläni väriseviä kieliä. Sielunsukulaisuutta, jonka tarkkaavainen bloggaaja heti huomasi.

Mari A. jatkaa: "Luulen, että kirjailijakin joutuu miettimään näitä asioita kirjoja kirjoittaessaan: kuinka helppo kirja pitäisi olla, kuinka vaikea se saa olla, ettei lukija luovuta kirjaa kesken. Mutta toisaalta, lukijakin voi päättää, mitä haluaa ymmärtää ja miten lukea kirjan: tällaista kirjaa lukiessa on hienoa se, että lukijat voivat lukea kirjansa hyvinkin eri tavalla."

Kyllä näitä joutuu miettimään. Mutta toisaalta on olemassa myös sellaisia lukijoita (kuten minä Tapetinväristä ja Odelmaa lukiessani, tai jotkut ehkä Pohjan akan äärellä), jotka nimenomaan pitävät assosiatiivisemmasta lentelystä, koska siten heidän omatkin ajatuksensa liitävät maailmasta toiseen. He haluavat sellaisia kirjoja ja olisivat pettyneitä, jos kukaan ei niitä kirjoittaisi. 

Itse en kokenut Tapetinväristä kaaokseksi - tai jos se joskus sellaisia piirteitä saikin, sekin oli sen tarkoitus. Miten muuten voi kuvata mielen häilymistä?

Lukiessani romaania poimin sen sivuilta kohtia, jotka halusin jakaa muiden kanssa. Mihin kirjan nimi viittaa? Siihen, ettei saa kirjoittaa suurilla kirjaimilla. Ei saa laittaa huutomerkkejä. Ei mitään OMAA. Seis. Häpeä, neuvottomuus, kyvyttömyys.

"Unohda taivas ja meri ja maa ja eläimet ja ihmiset ja värit ja valo ja varjo ja mitä ihmeellistä, kauheaa salaperäistä, kaunista ja tunteita ja ajatuksia herättävää maailmassa onkaan sille ei riitä aikaa eikä energiaa itsen tarkkailulta. Itsetarkkailu on välttämätöntä, koska mikään ilme, ele, teko tai sana ei saa provosoida hyökkäykseen. [...] Se on luontainen, ihmisen kehityksen alkuhämäristä periytyvä reaktio tilanteeseen, jossa hän on ylivoimaisen vihollisen armoilla, mutta siitä ei ole apua. Siitä ei ole apua koska mikä tahansa voi provosoida hyökkäykseen. [...]" (s. 124) 

Sitten voi vain lakata näkymästä ja kuulumasta, muuttua kerta kaikkiaan tapetinväriseksi.

Voisiko paremmin kuvata tilannetta, jossa joutuu toisen väkivallan - henkisen tai fyysisen - kroonisesti uhkaamaksi. Siksi onkin niin julmaa lyödä lyötyä ja kysyä, yrititkö jotenkin provosoida tilannetta. Mistä sen tietää, mikä milloinkin toista ärsyttää?

"Sanat ovat vaarallisia. Kun avaat suusi, kävelet miinoitetun maan halki.

Ei saan sanoa: ulkona sataa.

Koska se tarkoittaa: pilvet itkevät, ne itkevät niin kuin minä tahtoisin itkeä, tahtoisin itkeä koska olen surullinen, mitä aihetta minulla on olla surullinen, ei mitään, mikään suru ei ole niin suuri kuin hänen, minun mitätön pieni suruni loukkaa hänen suunnattoman suurta suruaan ja siksi hänellä on oikeus raivostua minulle." (s. 131)

Tämä romaani käsittelee muistoja ja sitä, miten ja missä muodossa ne säilyvät. Monet asiat vaikuttvat siihen, yhteiskunnalliset rakenteetkin, köyhyys ja toisaalta perityn vaurauden tuomat mahdollisuudet, jotka usein niin itsestäänselvinä otetaan:

"Jos olisi enemmän valokuvia ja esineitä, jotka auttavat muistamaan. Joillain niitä on paljon. Joillain on jopa suvussa kulkenut talo ja maisema. Ei meillä. me olemme olleet köyhiä. Me olemme olleet niitä, joista ei jää historiaan merkkejä. Ei ole ollut kartanoita ja maita, jotka kirjattaisiin paikkakunnan arkistoihin. Ei ole ollut suvun kesämökkejä. [...] Köyhän on vaikea hyötyä köyhän perinnöstä. Vaikka olisi tahtonut säilyttää jonkin tavaran tai huonekalun, se ei ole mahtunut ahtaisiin asuntoihimme. Vanhat kodit on ollut pakko myydä verojen takia. Viimeistään niistä on pitänyt luopua, kun on tullut ero tai sairaus, joka on romuttanut talouden." (s. 223)

Onneksi on sentään kirjat ja kirjastot. Niistä monet muistot kumpuavat. 

Ja voisin tähän loppuun paasata paljonkin julkisten kirjastopalvelujen tasa-arvoa luovasta vaikutuksesta, lähikirjastojen merkityksestä lapsille ja ylipäätään kansalaisten mahdollisuudesta ilmaiseen koulutukseen, mutta pidättelen tätä politiikkapuhetta sisälläni. Kyllä te tiedätte ja ymmärrätte muutenkin. Virpi kirjoitti sen hyvin. Hän kirjoitti hienon kirjan.

 

Halkeamia

Junamatkoilla ehtii lukea kirjoja. Joskus, jos laukussani ei ole muuta kuin muutama hassu vaatekappale, poikkean Helsingin rautatieaseman pokkarikauppaan. 

Kjell Westön Halkeamia on täydellinen matkakirja. Lyhyitä tekstejä muistista, moraalista ja manipulaatioista - kirjaan on koottu Westön kolumneja ja muita pätkiä sellaisten otsikoiden alle kuin "Syyslastuja" tai "Jopa hänen hampaansa on retusoitu valkoisiksi". Nautin kovasti yhdeksästä lyhyestä kappaleesta, joissa kerrottiin rakkaudesta mereen. Tapiolassa meri on lähellä, ja kesällä tunsin itseni onnelliseksi saadessani kävellä lähirantaan pyyhe olalla. Jotain siitä kirjoitinkin aiemmin blogiini. Silloin kun minulle tarjottiin viiniä kalliolla ja kuulin Hurmeisesta kuusta.

"Aamu Berliinissä" on luku, johon palaan varmasti uudelleen. Tyttäreni on parastaikaa juuri tuossa kaupungissa. Facebookissa näin kuvia, joissa hän kiipesi ystäviensä kanssa autioon graffiteilla täytettyyn taloon. Hän sanoo rakastavansa Berliiniä ja sen rikasta kulttuurielämää.

Kokoelman nimi tulee Leonard Cohenin laulusta Anthem: "There's a crack in everything, that's how the light gets in."

Westö kirjoittaa: "Omien pelkojen kohtaaminen ja voittaminen, oman ajattelun kyseenalaistaminen, sisäisten halkeamiemme hyväksyminen: nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät meistä inhimillisiä."

*****

Halkeamista on kirjoittanut mm. Riina kissanpäiväblogiinsa ja Ina, joka tätä kerran minulle jo suosittelikin. Ihanasti on sanaillut myös Ilselän Minna ja toki varmasti monet muutkin, joita en tässä ymmärtänyt mainita.

Divari

Tänään kävin divarissa. Rakastan vanhoja kirjoja myyviä kauppoja. Ne ovat kuin pieniä suklaapuoteja. En osaa kävellä niistä ulos tyhjin käsin.

Divarien ideana on kierrätys, aivan kuten kirpparienkin. Ja kirjastojen, tietenkin. Vanhoja kirjoja lukiessani mietin, kuka on pidellyt kirjaa käsissään ennen minua. Miksi sivun 108 yläreunassa on tuhrua ja mitä lukija on miettinyt, kun asetti kahvikuppinsa keskiaukeamalle niin, että se jätti tekstiin tummuneen rinkulan? Olen onnellinen, kun saan lukea.

Tällä kertaa kotiin kulkeutui Boccaccion Decamerone, jonka luin viimeksi 1900-luvulla. Alkuperäinen teksti on 1300-luvulta, ja 2000-luvulla siihen voi tutustua muun muassa Morren maailma -blogissa. Aikanaan novellikokoelma joutui jopa sensuurin kohteeksi, koska siinä kritisoidaan uskontoa ja kerrotaan pikkutuhmia erotiikkatarinoita.

Erotiikkateemaan sopii myös toinen divarivalintani ...aina joku kirjoittaa. Kirjailijoita Hämeestä. Teoksen on koonnut Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66.  Jaa, että miksikö tämä sitten on eroottissävyinen? No, siksipä tietenkin, että järjestämme hämäläiskirjailijoiden (ja vähän muidenkin) kanssa Hämeenlinnaan Erotiikkarappuset-tapahtuman marraskuun 9. päivänä. Mainostan sitä sitten lähempänä ajankohtaa. Luvassa mielenkiintoista kirjallista ohjelmaa ja eroottisten tekstien workshop! Jatkot avaavat pikkujoulukauden.

Yhteisöllisyys

Olen tässä seuraillut presidentin syrjäytymisenestokampanjaa. Mielenkiintoisia puheenvuoroja on tullut muun muassa Emilia Kukkalalta. Tämä kaikki liittyy myös keskusteluun puolikkaasta hoitajasta. Kyseessä on eri ikäryhmä, jonka syrjäyttämisestä kulloinkin puhutaan, mutta asenneasetelmat ovat aivan samat.

Toisaalla tasapainoisia ihmisiä, joita voi rauhassa muistutella yhteisöllisyyden tarpeesta. Kauniita sanoja, joista toivottavasti kumpuaa myös kauniita tekoja. Luetaan vaikka kirjoja ääneen. (Ei hullumpi idea, tietenkään)

Mutta sitten toisaalla. Niin. On olemassa ihan konkreettisia ongelmia, jotka eivät parane puheilla  siitä, miten "hoitajat hoitavat sydämellään" tai kuinka meidän pitäisi "tarttua hetkeen". Ikään kuin ei olisi mitään väliä sillä, miten hoitajien työtä tuetaan, koska hyväsydäminen hoitaja on aina yhtä kuin hyvä hoito, ja jos hoidon tasossa on toivomisen varaa, se johtuu pääasiassa hoitajien sydämen viallisuudesta. Samoin nuorison ongelmat ratkeavat hyvällä sydämellä ja oireileva nuoriso tarkoittaa varmastikin sitä, että isi ei ole askarrellut lapsensa kanssa. 

Kuulkaapas nyt hyvät ihmiset, lapsen kanssa puuhailu on ihan tavallista, hyvää vanhemmuutta. Se ei ole mikään tuhannen dollarin idea, joka ratkaisee yhteiskuntamme rakenteelliset ongelmat humpsista vain ja hallelujaa.

*****

Tiesittekö muuten, että korkeaa eläkettä nostavan kannattaa ostaa yksityinen hoivakotipaikka haluamastaan laitoksesta (siis sellaisesta, joka yksityisiä paikkoja tarjoaa)? Jos hän jonottaa muiden mukana, hoitomaksut määräytyvät tulojen ja varallisuuden mukaan. Lysti tulee maksamaan yhtä paljon tai enemmänkin, eikä edes pääse samalla tavalla valitsemaan kotiaan.

Jos on varaa, kannattaa palkata ulkoiluavustaja, joka käy omaisen luona vaikkapa kolmesti viikossa. Ja omasta ylellisyydestä voi vähän tinkiä läheisen vuoksi. Voi vaikkapa tehdä lyhennettyä työviikkoa, jotta ehtii viikollakin piipahtamaan mummin luona.

Köyhällä ei tällaisia valinnanmahdollisuuksia ole. 

Terveydenhuollon ja nuorisotyön ongelmissa on kyse ihan eri asioista kuin siitä, että tavalliset ihmiset olisivat itsekkäitä ja tyhmiä.

*****

On sellainenkin sanonta, että suutari pysyköön lestissään. Toisin sanoen tavalliset ihmiset voivat keskenään jutella siitä, miten rakentaa yhteisöllisyyttä, mutta päättäjillä pitäisi olla rohkeutta puhua asioista, jotka heille kuuluvat. Rahasta ja sen jakamisesta, esimerkiksi. Se jos jokin olisi arvojohtamista.

Pohjan akka Kaunialassa

Valokuva Kaunialan kotisivuilta.

Ei, Louhi ei suinkaan muuttanut Kaunialaan, eikä hän ole siellä kuntoutusjaksolla. Hän asuu yhä nimettömässä dementiakodissa kirjani sivuilla. Kävin kuitenkin Kauniaisten sotavammasairaalan kanttiinissa lukemassa otteita romaanistani. Ylitin aikarajat iloisesti: keskustelu lukunäytteiden välillä ja jälkeen oli sen verran vilkasta, että melkein myöhästyin junasta.

Monesti olen kuullut ja itsekin tuon kokenut, että kirjailijaa kuuntelevat ihmiset eivät rohkene puhua. Kun esiintymisen jälkeen avataan mahdollisuus kysymyksille, niitä ei tule. Lienevätkö ihmiset ujoja vai mikä siihen sitten onkaan syynä, mutta me harvemmin keskustelemme. Kuuntelemme vain, ja se on sääli. 

Näin ei kuitenkaan käynyt Kaunialassa. Ehkäpä yleisössä istuvat olivat ehtineet sellaiseen ikään ja nähneet niin paljon elämää, että he uskalsivat jo jotain kysyäkin ja kuulemaansa kommentoida. Joku kalevalantuntija jopa toivoi kirjasta tiettyjä kohtauksia, jotka mielelläni ääneen luin. Puhuimme myös myyttien monitulkinnallisuudesta ja siitä, miten Kalevala puhuttelee ihmisiä läpi aikojen. Sain kiitosta kielen soinnista ja siitä, että tämä romaani varmasti herättelee nuoremmankin väen kiinnostuksen kansanrunoihin. 

Vierailu oli kertakaikkisen virkistävä, yksi parhaista!

Ja kyllä minä siihen junaankin ehdin. Kiitos vain nuorelle miehelle, joka oli vaarinsa luona vierailulla ja istui hänkin kuuntelemassa Pohjan akkaa. Mies, jonka nimeä en huomannut kysyä, ehti kertoa tuolla lyhyellä matkalla paljon frisbeegolfista. 

Frisbeekiekkoja saa myös Kalevala-aiheisina. Niistä voi tehdä vaikka seinäasetelman, jos ei golfaamaan ehdikään.

Westsiden kiekossa on Pohjan poika.

Hämeenlinna, Suomen eroottisin kaupunki

Magdalena "Otsatukka" Hai, Seija "Smoky Eyes" Vilén ja Anu "Tennissukkakihara" Holopainen.
Kiitämme juutuub-tutoriaaleja ja olemme E-hdottoman Kirjallisia Ihmisiä.

Haluamme tuoda Hämeenlinnan julkisuuteen Suomen eroottisimpana kaupunkina ja kiitämme Hämeen Sanomien tekemää tutkimusta, jonka mukaan tämän keskiaikaisen kaupungin asukkaat seksifantasioivat pääkirjastonsa leveistä rrrrrrappusista.

Olin siis Kirjan aika festivaalilla viikonloppuna. Nautin täysin rinnoin ja toivon, että perinne jatkuu tavalla tai toisella monta vuosikymmentä eteenpäin. Festivaalin ohjelmasta voi lukea enemmän Kirjan ajan virallisesta blogista. Kannattaa!

Perjantai-illan vietin Kariston mimmien ja J-P "Rasputin" Koskisen seurassa. (Paholaisen vasara on nyt lukulistallani.)

Pöydässämme istui myös kustannuspuolen ihmisiä, mutta he olivat huomattavasti hillitympiä kuin kirjailijansa. Jäin miettimään, ovatko lasten- ja nuortenkirjailijat aina niitä villeimpiä. ;) Vieläkin posket kramppaa naurusta ja E-kirjaimen yliannostuksesta. Tai ei! Eihän E:tä voi yliannostella! Lisää on tiedossa 9.11. Hämeenlinnan pääkirjastossa, Erotiikka-rappusilla. 

Illanvietostamme voi lukea lisää Anu Holopaisen blogista: "Ääk-juorut! E niin kuin Huonosti Käyttäytyvät Naiset" 

Kirjan ajasta (ja Tukholmasta) kirjoitti myös Hanna van der Steen blogissaan. Sieltä nappasin kuvankin omaan blogiini, kiitos Hanna!